perjantai 31. tammikuuta 2014

DMC: Devil May Cry


DmC-sarja ei ole aikaisemmin millään lailla tuttu, enkä siihen ilman PS Plus –palvelusta saatua sarjan uusinta uudelleenlämmittelyä, DmC: Devil May Cry peliä olisi varmasti koskaan tutustunutkaan. Uusi DmC aloittaa ymmärtääkseni sarjan käytännössä alussa ja muuttaa ainakin osittain tuttuja kuvioita. Siksi peli onkin varsin kätevä tapa tutustua sarjaan.

Pelin alku on varsin räväkkä ja humoristinen. Dante on nuori kolli, joka nauttii elämästään, eli viinasta ja naisista. Krapulainen aamu tosin ei voisi olla kovinkaan paljon pahempi, kun maailmaa median viestien sekä elintarvikkeiden aineiden kautta hallitsevat demonit hyökkäävät. Alussa käy hyvin selväksi millainen peli DmC oikein on. Huumoria ja yliampuvaa toimintaa esitellään jo pelkästään alussa ilkosillaan olevan Danten pukeutumisessa. Ei ollenkaan huono aloitus ja mielenkiinto on taattu.

Kun itse varsinainen peli alkaa, niin tunnun poistuvan täysin omalta alueelta. DmC on erilaisten hyökkäysten ja taitojen ketjuttamista yleensä pientä vihollislaumaa vastaan. Tarinan edetessä Dante saa tietää voimistaan, jotka ovat peräisin demoni isältä sekä enkeli äidiltä. Tämä tekee Dantesta Nephilimin, jolla on voimiensa ansiosta keino pysäyttää ihmiskuntaa hallitsevat demonit.

Taistelujen liikkeet on jaettu käytännössä kahtia, kuten myös pelattava maailma.  Suurin osa pelistä vietetään demonien maailmassa, Limbossa, joka on kieroutunut ja repaleinen vastine oikeasta maailmasta. Erityisesti tarinaa kuljettavat välipätkät puolestaan vietetään ihmisten maailmassa.

Vasemmat liipaisinnäppäimet yhdessä muiden nappien kanssa tuottavat enkelivoimia hyödyntäviä hyökkäyksiä ja vastaavasti oikeat liipaisimet demonien. Eri hyökkäyksillä voi olla suurikin merkitys riippuen vihollisesta, koska osaan tehoaa vain tietynlaiset hyökkäykset. Onneksi niin aseet, kohteet kuin myös erikoisviholliset on värikoodattu, jolloin on suhteellisen helppo päätellä mitä hyökkäystä kannattaa käyttää.

Pelin edetessä liikkeiden ja voimien karttuminen kuitenkin ampuu varsin laajalti yli, eikä tällä päällä ainakaan pysty millään kaikenlaisia hyökkäyksiä muistamaan. Homma valikoituikin varsin nopeasti tiettyjen hyökkäysten ketjuttamiskesi, joka oli toisaalta hieman tylsän puoleista. Onneksi liikkeet ovat nähtävissä pelin valikoista, joissa myös uusia kykyjä hankitaan tietyissä paikoissa. Välillä muutaman uuden taidon opetteleminen jaksoi taas peliä hetkellisesti piristää.

Peli on jaettu noin 20:n tehtävään, joiden pituus vaihtelee suurestikin. Kentissä on myös jonkin verran kerättävää erilaisten bonusten avaamiseen, joten tekemistä kyllä halutessaan riittää. Pääsääntöisesti peli on kuitenkin koko keston ajan lähes sitä samaa. Taistellaan laumaa vihollista vastaan, loikitaan eteenpäin kuin tasohyppelyssä konsanaan ja tapetaan välissä hieman haastavampia vastuksia. Erityisesti vihollisten kierrättäminen alkoi loppua kohde tympimään ja muutama vihollinen aiheutti ”ääh ei taas tota” –tyyppisiä parahduksia useasti.

Helpoimmalla vaikeusasteella DmC oli kuitenkin varsin nautittava pelikokemus, vaikka räväkän ja humoristisen alun jälkeen peli hieman lässähtää. Tarina kuitenkin oli yllätyksettömyydestään huolimatta kiinnostava ja ennen kaikkea se jaksoi pitää yllä halua pelata peli loppuun.





torstai 23. tammikuuta 2014

Sony jatkaa huikeaa työtä PS Plus -palvelulla



Huomasitteko jo ensikuun PS Plus -pelit? Varsin kovaa tavaraa taas tulossa, kun 29. tammikuuta ladattavaksi saapuu Metro Last Light ja BioShock Infinite. Molemmat pelit kiinnostivat niiden julkaisussa, mutta ei kuitenkaan tullut hankittua muiden pelien painostuksessa. Mahtavaa, että nyt pääsee näitä pelaamaan alle 50 € vuosihintaa vastaan.

PS4 saa myös kuukausittaista lisää pelattavaa kauhupeli Outlastin muodossa, eikä Vitan omistajiakaan tietysti ole unohdettu. Huikeaa Sony! Tarvitseeko kohta enää ostaa pelejä lainkaan, koska tulevat kuitenkin PS+ palveluun myöhemmin?

Koko lista:

Poistuu 29.1.

  • DmC Devil May Cry
  • Remember Me
  • Soul Sacrifice
  • Blazblue Continuum Shift Extend
  • GTA Liberty City Stories PSP


Poistuu 5.2.

  • Don’t Starve
  • RESOGUN


Saapuu 29.1.

  • Metro Last Light
  • BioShock Infinite
  • Dynasty Warriors Next
  • ModNation Racers: Road Trip


Saapuu 5.1.

  • 5th February: Outlast



Kuvat ja lähde: PlayStation Blog EU


keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Mihin voi enää luottaa?


Arvostelujen ja pelivideoiden tekeminen on erittäin yleistä ja useasti peleistä halutaan hakea tietoa ennen ostopäätöksen tekemistä. Viimeaikaiset uutiset isojenkin tahojen vaikutuksesta kirjoituksiin ja mielipiteisiin ovat olleet isosti esillä. Microsoft on tietojen mukaan maksanut Xbox One –konsolin kehumisesta ja nyt pahamaineisen EA-pelitalon tuotosten ruusuisista mielipiteistä on voinut tienata rahaa.

Ihmetyttää lähinnä, että onko joku oikeasti ajatellut ettei tällainen tulisi ikinä ilmi? Toki toimintaa voi harjoittaa varmasti pitkään ilman, että kukaan asiaan kommentoi millään lailla, mutta kyllä jossain vaiheessa jonkun omatunto alkaa kolkuttamaan.

Suosituille blogeille yhteistyöt eri yritysten kanssa ovat ainakin maailmalla, mutta myös suomessa kasvavassa määrin arkipäivää. Eikä nyt puhuta vain pelialasta vaan aivan yleisesti kaikesta. Liikunnasta, elektroniikasta tai vaikka ruoasta. Kyllähän se pienen varjon tekstin ympärille aina langettaa ja kukapa haluaisikaan maksaa siitä, että tuotetta ei kehuta? Palkkio kuitenkin voi olla inpiraation alkulähde tehdä juttu ylipäätään jostain asiasta.

Itse olen tehnyt muutaman sponsoroidun tekstin Ubisoftin Assassin’s Creed –sarjasta. Tekstit olivat myös mairittelevia, mutta se on ollut AC-sarjan osalta oma mielipiteeni aina. Pidin ja pidän edelleen jopa sarjan kolmannesta osasta, vaikka moni sen teilasikin täysin epäonnistumiseksi.

Minulta ei kuitenkaan tekstejä tehdessä vaadittu sisältöön muuta kuin traileri ja mielipide. Onko se sitten väärin? Onko minut ostettu kertomaan asia, josta olen innoissani ja jota odotan kovasti? Ennakkotekstit perustuvat nimenomaan kehittäjän julkaiseman materiaalin ja sen tuomista odotuksista. Jos niiden pohjalta olen innoissani, niin voin sen myös avoimesti esiin tuoda. Mainostoimisto on tietysti toki etsinyt henkilöitä, ketkä pitävät sarjasta jo ennestään ja näin ollen todennäköisesti kertovat siitä positiivisesti. Mielestäni se ei ole millään tavalla väärin.

Sponsoroidut tekstit ja mielipiteet ovat siis edelleen mielestäni sallittuja, mutta jos lähdetään määrittämään tarkasti millainen mielipide tuotteesta tulee esittää, niin ollaan pahasti hakoteillä. Itse ainakin jätän tällaisen tarjouksen heti käyttämättä, vaikka mielipiteeni olisikin linjassa tuotteen kanssa. Kyseessä on kuitenkin rakas harrastus, jonka ei tahtoisi turmeltuvan moisen käytöksen vuoksi.

Lähteenä esim.:
http://arstechnica.com/gaming/2014/01/stealth-marketing-microsoft-paying-youtubers-for-xbox-one-mentions/
http://www.neogaf.com/forum/showthread.php?t=755600


Kuva: NeoGaf

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Hatchi - taskulemmikki (iOS)


Kuka muistaa Tamagotchit? 90-luvun lopussa valtaisaa suosiota nauttinut virtuaalinen taskulemmikki on saatavilla tutussa retrotyylissä myös iOS-sovelluksena.

Hatchi on peli, jossa kasvatetaan, syötetään, pestään ja hoidetaan virtuaalista lemmikkiä. Kasvatus alkaa munasta, mutta päivien kuluessa lemmikki kasvaa ja kehittyy. Kasvusuuntaan voi vaikuttaa lemmikin älykkyydellä, aktiivisuudella, painolla ja onnellisuudella. Kaikkiaan aikuisiässä erilaisia lemmikkejä voi olla kahdeksan erilaista.

Modernina lisänä 0,99 € maksavalle ohjelmalle on tietysti tarjolla lisäkivaa kolikkoja vastaan. Niitä saadaan lemmikin kanssa leikkimällä tai oikealla rahalla. Kolikoilla voi sitten ostella lemmikille kaikenlaista kuten syötävää, väriä, parannuksia tai vaikkapa taustakuvia. Peruspeliin kuuluu kaksi lemmikkipaikkaa ja lisätila vaatii tietysti taas kolikoita.

Hatchi on yhtä hauska, kuin 90-luvulla ollut esikuvansa. Viihdyttää hetken ja hoitaminen on mukavaa, kun sitä voi tehdä vain hetkittäin. Bonuksena koulutetun lemmikin kanssa pääsee mittelemään verkon yli muiden pelaajien kanssa, mutta pelimuotona on vain yksi taistelu.

Viikon verran Hatchi-lemmikki jaksoi miellyttää, mutta sen jälkeen sen jouti jo poistamaan puhelimesta. Yhden euron hintaisena peli ei paljon rahallista panostusta vaadi, ellei innostu ostamaan lisäkolikoita. Kauaa peliä ei voi pelata ilman lisärahaa, joka aina turhauttaa, jos kerran olisi jo pelin saamisen eteen joutunut maksamaan. Tarvittavat kolikkosummat ovat sen verran isoja ja leikkimisestä tulevat tulot pieniä, että tasapainon huomaa todella nopeasti olevan pielessä. Ilman ilmaistarjousta olisi varmasti jäänyt kokeilematta kokonaan. Annetaan taskulemmikkien olla kultaisina muistoina 90-luvulta.

Jos haluaa taskuun lemmikin, eikä euro ole liikaa muutaman päivän huvista, niin Hatchi - A retro virtual pet on saatavilla AppStoressa.







torstai 16. tammikuuta 2014

Indie Game: The Movie



Indie Game: The Movie on elokuva, joka jokaisen pelaajan ja etenkin indie pelejä pelaavan tulisi katsoa. 2012 julkaistu dokumenttielokuva käy muutaman menestyneen pelin kehitystä läpi ja antaa pienen kurkistuksen siihen, mitä pelin kehittäminen on.

Indie-pelejä tehdään suuresta rakkaudesta ja intohimosta nimenomaan sitä omaa luomusta kohtaan. Tämä voi kuitenkin pitkittää huomattavasti kehitystä, kuten dokumentissa mainittu Fez, jonka Phil Fish suunnitteli uudelleen ainakin neljä kertaa. Käytönnössä vain siksi, koska hän oli oppinut peliä tehdessä ja pystyi alussa tehdyt asiat tekemään nyt paremmin.

Yksin tai muutamalla henkilöllä työstetty peli ei ole ruusuilla tanssimista ja valtavat työpanokset näkyvät hyvin dokumentista. Se jättää jälkensä kehittäjiin ja pahimmassa tapauksessa joutuu luopumaan kaikesta muusta varmistaakseen, että peli saadaan valmiiksi.

Iso ongelma kehitystä on tietysti pelin esilletuominen ja jakelu, josta syntyy myös julkaisupaineet. Dokumentissa keskitytään pelien julkaisemiseen Microsoftin Xbox Live –palvelussa, mutta millainen onkaan vastaanotto vuosia yhdessä huoneessa rakennetulle, sen hetken "elämälle"?

Elokuva on katsottavissa esimerkiksi Netflixin kautta ja se auttaa suhtautumaan pelinkehitykseen hieman realistisemmin.

Kuva: Imdb

maanantai 13. tammikuuta 2014

Fez (Xbox 360)


Fez on ehkä yksi mielenkiintoisimmista peleistä mitä olen aikoihin pelannut. Aluksi saa käsityksen, että kyseessä on pikaisesti nykypäivän standardeihin verraten keholla grafiikalla toteutettu tasoloikka. No tasoja kyllä löytyy loikittavaksi, mutta se on käytännössä ainut yhtenevä asia aikaisempiin tasohyppelyihin verrattuna.

Fez on täynnä pulmia, aivoja raastavia pieniä pähkinöitä, jotka ovat osa isompaa mysteeriä. Oikeastaan koko peli on yksi massiivinen mysteeri sen lukuisine pienine tasoineen. Pelin esittäytyy 2D tasoloikkana, mutta kyse on perspektiivistä. Napin painalluksella 3D-maailma pyörähtää 90-astetta ja näkymä on aivan toinen. Jos äsken seisoit laattarivin keskikohdassa, niin nyt olet todennäköisesti sen reunalla.

Oikealla näyttäisi olevan yksi lukuisista kuutionpalasista, joita pelissä kerätään tai yllätyksen sisältävä arkku. Edessä on kuitenkin pohjaton kuilu, eikä hyppy riitä mitenkään. Mitä tehdä? No käännä kenttää, jolloin kohde on aivan vieressä. Jokainen kenttä luo omalla tavallaan pelaajalle ongelman ratkaistavaksi, johon vastaus löytyy jollain tapaa kenttää kääntämällä. Kerättäviä kuutioita etsitään kentästä toiseen ja kentät ovat täynnä ovia ja teleportteja, joista siirrytään aina vain uusille alueille. Kaikki kietoutuu yhteen kartan muodossa, joten täysin eksyksissä ei missään vaiheessa olla.

Lopun jo häämöttäessä peli iskee täysillä päin näköä. Et ole vielä todellakaan lopussa. Ole hyvä ja aloita uudelleen New Game+:n muodossa, jonka myötä mukaan tulee uusi tapa nähdä pelimaailma aivan uudella tavalla.

Peli vaatii pelaajalta todella paljon nokkeluutta ja päättäväisyyttä pienestä huoneesta löytyvän ongelman ratkaisemiseen. Avain ongelmaan voi olla aivan missä vain. Viereisessä huoneessa, seinässä, lattiassa, katossa, mutta et vain näe sitä, koska et katso oikealla tavalla. Kenties se löytyy ohjaimesta jota pidät kädessä, etkä vain satu huomaamaan, että tärinä ohjaimessa antaa kokoajan vinkkiä mitä tehdä. Lopussa olevat ongelmat ovat kuitenkin niin pähkähulluja, ettei edes netistä vastauksen katsomisen jälkeen ymmärrä kuinka joku on voinut oikean yhdistelmän salaisuuden saamiseksi edes keksiä.

Fez on uskomattoman nerokas teos, jota on todella ilo pelata. Tai ainakin olisi, jos sen tekninen toteutus olisi edes hivenen parempi. Peli kaatuilee aivan yllättäen useasti ja kenttää käännellessä ruudunpäivitys tökkii todella pahasti. Phil Fish, tekijästudion perustaja ja mies pelin takan on pääsääntöisesti pelin takana, joten tiimi ei ole iso ja se osaltaan varmaan selittää karkean toteutuksen. Omalla tavallaan peli on kuitenkin taiteellinen ja tyylikäs ja juuri sellainen kuin Fezin tulee olla. Jos se vain toimisi hieman selkeämmin, olisi kyseessä todella nautittava pelikokemus. Ongelmat antaa kuitenkin kaikesta huolimatta anteeksi, koska Fezin pelaamista haluaa vain yksinkertaisesti jatkaa.





Kuvat: Giantbomb

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

The Legend of Zelda A Link Between Worlds (3DS)


Nintendo on jostain oudosta syystä viettänyt varsin vaikuttavaa hiljaiseloaan. Pikmin 3 oli pienoinen pettymys ja uudet Mario- tai Remake Zelda –seikkailut eivät ole juuri jaksaneet innostaa. Isot uudet julkaisut loistavat poissaolollaan pitäen Wii U:n myynnit varsin pieninä, vaikka jonkinasteista piristymistä onkin tapahtunut.

Toinen on tahti käsikonsolipuolella, jossa 3DS on ottanut paikkansa myyntilistojen kärjessä. Itse olen myös konsolin hankkimista useasti harkinnut, mutta toistaiseksi laitteen hankkimiseen ei ole ollut tarpeeksi pätevää syytä.

The Legend of Zelda A Link Between Worlds nostatti kuitenkin valtaisan nostalgiaryöpyn ja toi vahvasti mieleen hienot hetket vanhojen Zelda-seikkailujen parissa ennen 3D-seikkailuita. Nelinpelin podcastissä Sami Saarelainen kehui uutta Zeldaa vuolaasti, jonka seurauksena erehdyin lukemaan muutaman arvostelun. Kovasti kehuja saanut seikkailu myi siis lopulta 3DS XL -konsolin minulle ja konsolin mukana tuli odotettua uutta Zeldaa.

A Link Between Worlds sijoittuu tuttuun maailmaan, jossa seikkailtiin aikaisemmin vuonna 1992 SuperNintendolle julkaistun A Link to the Past –pelin parissa. Uusi seikkailu ei kuitenkaan millään tavalla vaadi tuntemusta aikaisemmasta pelistä. Aikaa on kulunut ja maailmassa on säilynyt tarina sankarista, joka kukisti kerran pahat voimat. Pahuus kuitenkin nostaa jälleen päätään ja pienen pojan on tarkoitettu olevan tuleva sankari.

Peli on varin tuttua Zelda-seikkailua hyvällä tavalla. Nintendo kuitenkin osaa usein yllättää ja se on nimenomaan uusien ideoiden keksimisessä hyvin toimiva laitos. Myös Zeldan tuttuja kaavoja on lähdetty uudistamaan sieltä mistä se on kannattanut tehdä. Pelin alussa käy selväksi, että lähes kaikki varusteet ovat käytettävissä heti. Kysymys on vain siitä vuokrataanko vai lainataanko varusteet?

Vuokrattuaan varusteet pommeista ja jousipyssystä taikasauvoihin pelaajalla on paljon valinnanvaraa edessä. Toki tarina ohjaa toimia, mutta lopulta pelaaja itse päättää mitä luolaa lähtee tutkimaan. Täytyy vain olla oikeat varusteet vuokrattuna. Juju on kuitenkin siinä, että kuolema palauttaa vuokratut varusteet niiden omistajalle, jolloin ne täytyy vuokrata uudelleen rubiineja vastaan. Rubiineja kuitenkin tulee sen verran kovaan tahtiin, ettei missään vaiheessa vuokraaminen ollut ongelma ja lopulta varusteet voi ostaa huomattavasti korkeampaan hintaan itselleen.

Tieto vuokrattujen varusteiden menettämisestä luo kuitenkin mielenkiintoisen tunteen ja varovaisuusaste tekemiseen nousee ainakin hieman. Esimerkiksi aina ennen pomohuoneeseen johtavan oven avaamista etsin tieni linnan ulkopuolelle tallentamaan, jos kuolo jostain syystä sattuisi korjaamaan.

Toinen mielenkiintoinen uudistus liittyy tapaan kulkea. Kuten pelin nimi kertoo pelissä taiteillaan kahden maailman välillä, joihin päästään erilaisista halkeamista. Alussa tarinan edetessä Link saa kyvyn siirtää itsensä maalaukseksi seiniin Egyptiläisten seinämaalausten tyyliin. Maalattuna seinissä on kuitenkin mahdollista kulkea ja tätä käytetään erittäin mielenkiintoisesti uutena elementtinä eri luolastojen ongelmia ratkoessa. Mikään ei kuitenkaan ole rajatonta, joten niin seinissä liikkuminen kuin myös varusteiden käyttö miekkaa ja kilpeä lukuun ottamatta vievät taikavoimaa. Voiman loputtua varusteita ei voi käyttää tai kykyjä ei voi enää käyttää.  Mittari kuitenkin palautuu varsin nopeasti, joten odottelulla saa voimia takaisin.

Nintendo on siis jo alusta alkaen antanut pelaajan käyttöön käytännössä rajattomasti varusteita ja mahdollisuuden oikeasti niiden käyttöön. Mahdollisuus vuokrata varusteet tuo esiin myös valinnanvapauden etenemisen suhteen ainakin koluttavien luolastojen osalta. Perinteiseen tyyliin niitä ei käydä tietyssä järjestyksessä ja haeta aina uutta varustetta edellisestä, jotta pääsee seuraavaan.

Voisi luulla, että tämä pilaa käytännössä uuden löytämisen riemun ja ehkä lievästi sen jopa tekee. Uusia esineitä ja niiden löytämisestä koitunutta riemua kun ei enää ole, mutta peli onnistuu kaappaamaan kuitenkin matkaansa heti alusta alkaen. Luolastot ovat täynnä paikkoja joihin pääsee vain tietyllä tavalla ja maailmassa riittää tutkittavaa. Uusi tapa kulkea auttaa korvaamaan esineiden puutetta. Kun löydät sen viimeisen kartassa näkyvän arkun paikasta johon pääsi vain maalattuna seinään on tunne varsin hyvä.

A Link Between Worlds on ensimmäinen 3DS:n uusi Zelda ja se näyttää hienolta jopa 3D päällä. Itse en kuitenkaan pysyt edelleenkään 3D:tä käyttämään silmien rasittumisen vuoksi, mutta hetkittäin sitä oli pakko kokeilla. Peli näyttää upealta, mutta on toki sitä myös 3D pois kytkettyä. Yhdistettynä jälleen kerran upeaan musiikkiin, peli luo aivan uskomattoman tunnelman ja nostalgiaryöpyn, jollaista vain Nintendo on onnistunut kerta toisensa jälkeen tarjoamaan.

Uuden Zeldan pelattua muistaa taas miksi Nintendon koneita oikeasti hankitaan. Niitä ei hankita pääasialliseksi pelikoneeksi vaan siksi, että voidaan pelata nimenomaan Nintendon suunnittelemia pelejä sen itse suunnittelemalle laitteille.






Kuvat: Giantbomb

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Resogun (PS4)


Resogun on suomalaisen Housemarqun kehittämä ja se on saavuttanut erittäin lämpimän vastaanoton PlayStation 4:n yksinoikeuspelinä. Jos PS4:n onnistui itselleen saamaan heti 2013 vuoden puolella, niin PSN Plus jäsenenä Resogun on ollut mahdollista ladata itselleen ilmaiseksi. Varsin kova veto Sonylta, sillä Resogun on usealla taholla listattu PS4:n parhaaksi julkaisupeliksi.

Peli on hyvä, mutta ei kuitenkaan sovi kaikille ainakaan pitkäaikaisempaan pelailuun. Uusi PS4 ja Resogun tuo täyden teräväpiirron tarkkuudella sekä 60 ruudunpäivitysnopeudella jatkuvasti eteen mitä hienointa ilotulitusta ja väriloistoa. Resogun on vanhan koulukunnan pistehuoraamista parhaimmillaan modernilla ulkoasulla ja erittäin loppuun asti teknisesti hiotulla tyylikkyydellä. Se ei anna mitään anteeksi ja jos pelissä ei pärjää, on se puhtaasti pelaajasta kiinni. Tuli taas huomattua, että mikään ei ärsytä niin paljon, kuin omat tyhmät virheet ja pelihän rankaisee niistä armotta.

Sivuttain rullaavassa pyöreässä kentässä tuhotaan kaikki mikä tielle osuu. Ohjattavana on pieni avaruusalus ja tehtävänä vain selviytyä kentästä toiseen pelastaen jäljellä olevat ihmiset. Ihmiset on vangittuna kuutioihin, joista he vapautuvat taistelun keskelle, jos oikeassa järjestyksessä onnistuu vihreänä hehkuvia vihollisia ampumaan. Pisteitä saa kaikesta mahdollisesta ja pistekerroin nousee kovaa vauhtia, jos onnistuu pitämään kunnon tuhoamisputken päällä.

Vaikeustasoja on neljä erilaista, joista helpoin on oikeasti aloittelijaystävällinen ja mukavaa pelailua tutustuessa itse peliin. Seuraava taso vaatii jo erikoiskykyjen kuten boostin ja pommien hallintaa puhumattakaan kahdesta vaikeimmasta tasosta.

Itselläni on hieman yliherkkyyttä väriräiskyvässä pelimaailmassa havaittavissa, eikä peliä pysty kovin paljon pelaamaan kerralla. Aivot eivät myöskään kykene yksinkertaisesti sisäistämään kaikkea kentässä tapahtuvaa ja alus törmääkin hyvin pian johonkin, jota en edes tiedostanut edessä olevani. Etenkin pomivastukset ovat haastavia, koska täytyisi osata väistellä joka suunnasta tulevia esteitä.

Resogun on kaikesta huolimatta hieno ja tyylikäs peli ja etenkin julkaisupelien harvassa listassa todellinen helmi. Minä en ole pelin varsinaista kohderyhmää, enkä todennäköisesti tule ikinä saavuttamaan vaikeimpien tasojen viimeisiä kenttiä. Todellisille faneille peli on kuitenkin uskomattoman viihdyttävä ja kaverilistojen perässä pisteiden parantaminen on varmasti vienyt monet unet aina vain vielä kerran hetkeksi kauemmaksi.





Kuvat: Giantbomb

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Assassin's Creed IV: Black Flag (PS4)


Assassin’s Creed. Monelle pettymysten ja rahastuksen maun tuova sarja, mutta myyntiluvuista päätellen erittäin suosittu ja pidetty jatkumo. Sarjan julkaisutahti on kyllä sen verran kiivas, että jossain vaiheessa pelaava kansa aivan varmasti kyllästyy ja viimeistään silloin rahastuksen leima on todellinen. Ei kuitenkaan vielä.

Assassin’s Creed 3 oli erittäin ristiriitainen teos, joka tuntui lähinnä usean studion palapeliltä. Se näytti todelliset kyntensä vain hetkittäin, eikä intiaanien maailmaan sijoittunut tarina tai sen ytimeen kyhätty hahmo ollut kaikkein mielenkiintoisimpia. Itse kuitenkin pidin pelistä kaikesta huolimatta ja useaan otteeseen teksteissänikin mainitut meritaistelut olivat pelin parasta antia. Peliä oli hauska pelata sen puutteista huolimatta.

Toivoin kuitenkin lisää juuri meritaisteluihin liittyvää sisältöä ja sitähän saatiin. Oikein täyslaidallinen!

Assassin’s Creed 4: Black Flag on mielestäni kiistatta sarjan paras peli. Siinä yhdistyy kaikki AC-sarjan aikana hiotut osat yhdeksi ehjäksi kokonaisuudeksi. Studiot ovat kai oikeasti viimein oppineet tekemään kunnolla yhteistyötä?

AC4:ssä Karibian saariston lukuiset pienet ja isommat saaret, turkoosi meri ja merirosvot tuovat aivan uskomattoman hienon kokemuksen. Tähän kun yhdistetään kapteeni Edward Kenway, joka on pieniä roposia tienaava mies, mutta haluaisi itselleen sekä vaimolle paremman elämän. Sitä olisi tarjolla mahtavana piraattina, jolla voisi tienata tarpeeksi rahaa ja elää mukavasti.

Edwardilla ei ole varsinaista yhteyttä AC:n kestosukuihin eli Assasiineihin tai Temppeliherroihin. Hän vain sattuu kukistamaan yhden Assasiinin ja varastaa hänen kaapunsa. Näin Edward sotkeutuu kahden koulukunnan väliseen taisteluun, jossa on panoksena ihmiskunnan kohtalo. Etenkään alussa Edward ei kuitenkaan juuri välitä muusta kuin rahasta ja kysymys onkin kuinka paljon tehtävällä tienaa?

AC4 on konsolisukupolven vaihtuessa molemmille sukupolville julkaistu peli, mutta itse säästin sitä suosiolla PS4:n ensimmäiseksi pelikseni. Uusi sukupolvi tuo AC4:ssä selvästi esiin sukupolven vaihtumisen. Peli pyörii sulavasti kaikenaikaa, eikä ruudunpäivitys tipu juuri lainkaan. Maisemat piirtyvät täysin avoimessa Karibian maisemissa uskomattoman hienosti ja etenkin vesi upeasti toteutettuine myrskyineen näyttää ja kuulostaa mahtavalta.

Peli pyörii täysin saumattomasti meren ja maaosuuksien välillä. Edwardin ohella toinen pelattava ”hahmo” on hänen aluksensa Jackdaw. AC3:ssa laivataistelut olivat täysin erillisiä osuuksia, mutta nyt laivaan voi koska tahansa uida ja lähteä tutkimaan merta. Täyslaidallinen pieneen tykkiveneeseen upottaa sen hetkessä, mutta todellisia laivojen jättiläisiä, legendaarisia aluksia vastaan taistellessa on todellakin tosi kyseessä.

Saaristo ja tutkittava alue ovat täysin oma lukunsa. Erilaisia paikkoja on varmaan kymmeniä ellei jopa satoja ja pienellekin saarelle voi rantautua, käydä tutkimassa ja jatkaa matkaa. Erilainen keräily onkin vahvasti jälleen osassa, eikä koskaan ole tainnut olla näin paljon arkkuja, merimieslauluja, Animuspaloja, karttoja, aarteita, kirjeita jne jne kerättävänä kuin nyt. Edwardin ohella päivitettävää on myös Jackdaw aluksessa, joka ainakin itselläni oli se tärkeämpi osa. Tykkien ja panssarien päivitys on erittäin tärkeää, jos haluaa pärjätä villissä maailmassa merirosvojen ja kauppalaivojen pyörteessä.

Vaikka AC4 on uskomattoman hieno ja tyylikäs peli ei sekään ole täydellinen. Oma osansa on tuttu ohjausmekaniikka hyppiessä talojen katoilla tai kiipeillessä laivojen mastoissa. Vääriä hutihyppyjä tulee edelleen tai välillä ihan vain maankamaralle parin sentin tiputuksen toteuttaminen on työn ja tuskan takana. Taistelut kuitenkin toimivat onneksi hienosti pääosin väistä ja hyökkää taktiikalla. Laivojen valtaaminen on aluksi erittäin hauskaa, mutta usean kymmenen pelitunnin jälkeen se alkaa toistamaan pahasti itseään.

Suurin ongelma on kuitenkin itse päätarina, joka on koko pelin keston ajan yhtä isoa opetusjaksoa. Tarina itsessään on ihan hyvä ja kiinnostava, mutta pitääkö Ubisoft pelaajaa täysin tyhminä? Asia kerrallaan päätarinan edetessä kerrotaan kuinka käytetään aseita, hypitään, päivitetään varusteita tai tehdään milloin mitäkin. Monta kertaa olin jo sivutehtäviin eksyttyäni käyttänyt asioita, jotka opetettiin vasta tarinassa useita tunteja tai jopa päiviä (oikeassa ajassa) sen jälkeen, kun olin niitä ensin käyttänyt.

Toisaalta taas kaikkia asioita ei tunnuttu opettavan lainkaan tai sitten minulla meni eräs osuus alussa ohi. AC4:ssä eläinten metsästys on tuttua puuhaa maalla, mutta merellä on mahdollista metsästää niin haita, kuin isoja valaita. Pienellä soutuveneellä ja harppuunoilla varustettuna Edward metsästää isoja saaliita merellä, mutta löysin tämän sattumalta. Olin jo jopa ehtinyt päivittää kyseiset varusteet tappiin asti, enne kuin huomasin niitä lähteä kartan osoittamiin paikkoihin kokeilemaan.

Metsästys on kuitenkin suhteellisen tärkeä osa peliä, koska siitä saa varusteita nikkarointiin, jonka avulla voi päivittää mukana kannettavien varusteiden määrää sekä suojia. Miksi kaikkea ei voitu käydä selkeästi alussa yksinkertaisessa opetusjaksossa, vaan ne on ripoteltu päätarinan osaksi?

Näistä pienistä outouksista huolimatta nautin kovasti Karibian aalloista ja saarten tutkimisesta, eikä 100 % synkronistason suorittaminenkaan haitannut Ubisoftin haluamien osuuksien saattelemana. Tein tehtävän ensin omalla tavallani ja aloitin heti uudelleen, jos en tehnyt niin kuin Ubisoft oli suunnitellut. Usein tämä toi heti uuden näkökulman tehtävään tai sen tekemiseen, joka oli ainakin minulle erittäin mieluisa.

Purjehtiminen ja tutkiminen sekä piraattielämä on hienosti toteutettu ja teknisesti peli on todella upea ainakin uuden sukupolven PS4:llä. Auringon lasku horisonttiin tai kaukana nouseva myrsky vetävät sanattomaksi. Pauhaavan meren äärellä jostain syvästä sumusta kantautuva tykkitulen ääniä saattaa havahduttaa haaveesta ja palauttaa takaisin pelin maailmaan taisteluun, jonka Englannin ja Espanjan sotalaivat ovat jo keskenään jossain aloittaneet.



Kuvat: Giantbomb