The Last of Us on ainakin kesän odotetuin peli. Uncharted
sarjan tekijän, Naughty Dogin laatu näkyy myös uutukaisessa. Se jatkaa
viimeisen parinvuodenaikana pinnalle nousutta, tunteikasta ja raakaa
selviytymisseikkailun esiinmarssia tuoden siihen kuitenkin omat mausteensa.
Peli on lohduton kertomus maailmanlopusta ja sivilisaation
romahduksen jälkeisestä elämästä. Tuttua tarinaa siis viimeaikoina pelejä
pelanneelle, mutta pienenä eroavaisuutena The Last of Us tarjoaa tarinan peräti
20 vuotta romahduksen jälkeen. Tämä tuo mielenkiintoisia elementtejä pelin
hahmojen kautta. Ihmiskunta on lähes tuhoutunut ja jäljellä olevat yrittävät
parhaansa mukaan selviytyä sienistä alun perin lähtöisin olevien itiöiden
aiheuttamalta, zombimaiselta raivotaudilta. Liekö tiimi hakenut innoitustatarinaan oikeasta luonnosta?
Hahmoina ovat pelattavissa vain Joel ja Ellie. Joel on kaiken
menettänyt salakuljettaja ja saa tehtäväksi erinäisten syiden vuoksi viedä 14
vuotiaan nuoren tytön (eli Ellien), Fireflies kapinallisryhmän piilopaikkaan.
Matka tosin venähtää vuoden mittaiseksi ja lähes koko maan halki kestäväksi
selviytymistaisteluksi.
Ellie on parhaiten kirjoitettu hahmo aikoihin ja ainakin
lapsihahmoista sympaattisin. Ellien huumori ja piikittely Joelille on todella
hauskaa, eikä se rajoitu vain suhteellisen lyhyihin välipätkiin. Keskustelua
Ellien kanssa voi halutessaan käydä tasaiseen tahtiin myös pelin aikana. Matkalla törmätään erilaisiin tilanteisiin, joissa Ellie tokaisee jotain ja menemällä hänen luokseen tarinaa tulee lisää.
Joel ja Ellien iso ero tulee elämänkokemuksesta, koska Joel muistaa
maailman sellaisena, kuin se oli ennen tuomionpäivää. Ellie on puolestaan
syntynyt tämän sienipandemian aikana, eikä osaa kuvitella millaista elämä olisi
”vanhassa” maailmassa. Ellie onnistuu löytämään asioista paljon hyvää vaikka
Joelin mielestä tilanne on surkea. Hän kun vertaa elämää siihen mitä joskus
oli.
Teknisesti The Last of Us tuntuu ottavan kaiken irti vanhasta
konsolisukupolven raudasta. PS3:n yksinoikeus ja Naughty Dogin osaaminen Sonyn
konsolin parissa näkyy hienoina valoefekteinä, sulavana toimintana ja
uskomattoman kauniina sekä yksityiskohtaisena maailmana. Jo pelkästään alun
talossa jäin ihastelemaan talon sisustuksen yksityiskohtia tai välipätkässä
auton ikkunasta heijastuvaa naapurustoa. 20 vuoden ajanjakso ja ihmiskunnan
rapistuminen näkyy selvästi pelin kaupungeissa. Siinä missä luontoa riistetään
nykyään kiihtyvällä tahdilla, niin ”maailmanloppu” on luonnon isku ihmistä
vastaan ja kasvillisuus on vallannut niin tiet, kuin talotkin sisäosia myöten.
Peli onkin erittäin vihertävä ulkoiselta ilmeeltään, mikä tuo tilanteen ja
raunioiden tuomaan synkkyyteen eloa. Vaikka tunnelma on piinaava ja synkkä, niin kasvien ansiosta kaikkialla näkyy vehreyttä ja myös eläimet
näyttävät löytäneen kodin aivan rauniokaupungin sydämestä.
Ääninäyttelyssä laatu näkyy kautta linjan. Ashley Johanson tekee
loistavan ääninäyttelyn Ellien roolissa, mutta äänestä paistaa hieman aikuisen
naisen ääni, vaikka Ellie on pelissä vasta 14 -vuotias. Tämä hieman häiritsee,
mutta toisaalta Ellie on kovan maailman kasvatti, joka myös osoittaa hyvin pian
olevansa kypsempi, kuin 14 -vuotiaan odotetaan olevan.
Samalla Ellie on kuitenkin se rääväsuinen teinin alku, joka kiroillen uhmaa kaikkia ja
kaikkea.
Myös Joel sekä tukku matkan aikana tavattavia muita hahmoja ovat
kaikki hyvin omanlaisiaan ja aidon tuntuisia. Etenkin Joelin ja Ellien
jatkuvasti matkan aikana syventyvä suhde ja kiintyminen toisiinsa luovat
erittäin voimakkaan tunnesiteen pelaajan. Parivaljakon ja varsinkin Ellien
selviytymisestä alkaa todella välittää. Esimerkkinä voisi mainita kohtauksen,
jossa uimataidoton Ellie tipahtaa veteen. Taisin ääneen huudahtaa, että ”nyt on
kiire, liiku jo” yrittäessäni räpiköidä Joelia eteenpäin.
Putkijuoksuahan peli on, mutta välillä varsin laajoilla alueilla. Mielestäni erittäin hyvin tasapainossa, eikä mitään open world peliä tällaiseen kaipaakkaan. Tasaisin väliajoin tulee hiiviskelyä tai suoraa toimintaa sisältäviä
taistelukohtauksia, jonka jälkeen aletaan tutkia seutua sekä keräämään kaikki
tarvittava mukaan. Erilaisista löydetyistä tarvikkeista tehdään käyttökelpoisia
tavaroita, kuten saksista ja ruudista pommeja. Tavaroiden paikkoja on hieman
myös mietitty, kuten ruudin löytymistä asevarastosta ja saksien sekä alkoholin
keittiöstä tai vessasta.
Romurautaa sekä jonkinlaisia pillereitä puolestaan voi löytyä mistä
tahansa ja näitä käytetään aseiden sekä Joelin taitojen kehitykseen. Yksi
tärkeä ominaisuus pelissä on kuulo, joka toimii ikään kuin supernäkynä, jotta
seinän takana hiiviskelevän vihollisen voi ”kuulla”. Monesta pelistä tuttu
”supernäkö” on siis idealtaan tuttu, mutta toteutuksessa on ainakin yritetty
tuoda kyvylle jonkinlaista järkevää selitystä.
Entäs sitten ne risut? Ellie ja muut pelaajan mukana kulkevat
hahmot ovat pääsääntöisesti erittäin hyviä apureita ja pelastivat ainakin minut
useammin kuin kerran tukalasta tilanteesta. Tietokoneen ohjastamat hahmot ovat
oikeasti hyödyksi taisteluissa ja pelaajan piileskellessä saattavat antaa
kokonaiselle vihollis joukolle lopullisen tuomion.
Ajoittain hahmot eivät kuitenkaan oikein tunnu ymmärtävän mitä
tulisi tehdä. Pelaaja esimerkiksi on ainut hahmo, joka ilmeisesti voi kuolla.
Vaikka vihollinen roikkuisi ja raatelisi Ellien kimpussa, niin tyttö vain
huutaa apua ilman, että vihollinen onnistuisi Ellien kukistamaan. Usein pelaaja auttaa toisen hahmon ylös jonkin reunan päälle ja tämän jälkeen tarkoitus olisi mennä hahmon avustamana perässä. Oikeain kohdan löytäminen kuitenkin tuntui välillä olevan varsin vaikeaa.
Hiiviskelykohtaukset ovat myös oma lukunsa, jossa yritetään
vaikkapa vihollisen kansoittaman rakennuksen läpi mennä tulematta huomatuksi.
Ellie ja muut hahmot ovat vihollisille täysin näkymättömiä ainakin siihen asti
kunnes räiskintä alkaa. Ne voivat juosta pitkin poikin aluetta mukamas
hiiviskellen, mutta päätyvät suoraan vihollisen nenän eteen tai jopa läpi. Tämä
todellakin tuhoaa illuusion tarpeesta suojella ja saattaa nuorta tyttöä sekä
tilanteesta, joissa nuppineulan putoaminen lattialle sysäisi joukoittain
todella tarkan kuulon omaavia Clickereitä pelaajan kimppuun. Toisaalta parempi ettei ärräpäitä ja turhautumista esiinny sen vuoksi, että
tietokoneen ohjastama hahmo menee väärän aikaan väärään paikkaan ja saa
hälytettyä kaikki lähiseudun tartunnan saaneet naapurit kimppuun.
Pelasin pelin läpi easy vaikeustasolla, koska halusin nimenomaan
rentoa ja sujuvaa tarinaa ilman turhautumisia. Yleensä pelaan Normal
vaikeusasteella ja olisi kenties kannattanut nytkin. Easy on toki juuri sitä
mitä sen olettaa tarjoavan, tarinan. Helppo vaikeusaste kuitenkin tarkoittaa
vääjäämättä sitä, että resursseja tuntuu olevan aivan liikaa saatavilla. Vaikka
maailmanloppu on kyseessä niin alkoholia, saksia, teippiä ja ties mitä tulee
jatkuvasti vastaan ja etenkin loppupuolella resursseista juostiin iloisesti
ohi. Kaikkia tavaroita oli valmistettu reppu täyteen ja varalla vielä täysi
laidallinen tarvikkeita odottamassa.
Lähitaistelu on myös yksi kummajainen, joka nostatti niskavillat
pystyyn. Naughty Dog osaa kyllä tarinan ja visuaalisuuden ja on saanut
Uncharted sarjan kauhean räiskinnän tuntumaan vihdoin toimivalta. En missään
pelin vaiheessa ainakaan turhautunut hiiviskelyyn tai räiskintään. Lähitaistelu
ja etenkin sen onnistuneesti aloittaminen on kuitenkin todella hankalaa.
Yksittäisen vihollisen hyökätessä tai kulman takaa yllätyksessä olisi luonteva
tapa alkaa hakkaamaan pesäpallomailalla tai rautaputkella ammuksia
säästääkseen. Ensimmäisen iskun paria harvaa tapausta lukuun ottamatta teki
aina kuitenkin vihollinen, vaikka minun piti yllättää se.
Räiskintään muutenkin pakotetaan etenkin lopussa hieman liikaa.
Ihmisiä vastaan taisteltaessa kohtaukset jossa ei voi hiiviskellä ovat hieman
ärsyttäviä. Hiiviskely, varovaisuus ja alueen tyhjentäminen vihollisista ilman huomatuksi
tulemista ovat kuitenkin parhainta antia. Pelin edetessä ase-arsenaali kasvaa
pistoolista liekinheittimeen vaikka kyseessä on jälleen maailmanlopun peli.
Ammuksista ei easyllä pelatessa ollut oikeastaan ikinä suurempaa pulaa ja
hienosti räiskien eteni aina, jos hiiviskely syystä tai toisesta epäonnistui.
Vaikka ammuksista ei pulaa ollut, niin kummastusta herätti vihollisten
lippaiden tyhjentyminen niiden kuoltua. Vihollisilta kun ei lisäpanoksia tunnu
saavan.
Tulen palaamaan peliin varmaankin joskus (oikeasti joskus eli ehkä
ei ikinä >.>) ja ottamaan vaikeampaa vaikeusastetta mukaan. Jos haaste
tulee vihollisten määrällä ja resurssien hupenemisella, niin tuo se varmasti
enemmän pelille kuuluvaa pelon, jännityksen ja ahdistuksen tuomaa tuntua maailman
menosta todellisen katastrofin jälkeen. Ei siitä tosin taisteluiden
ulkopuolella ollut puutetta nytkään. Jos taas lyijyä joutuu upottamaan enemmän
vihollisiin ja itse kestää vähemmän, niin on se mielestäni edelleen
vääränlainen lähestymistapa haasteen tuomiseen peliin.
The Last of Us on upea ja merkittävä tekele PS3:n yksinoikeuksissa.
Se on peli, joka jokaisen tulisi kokea. Naughty Dogin hiottu laatu ja taito
optimoida pelejä PS3:lla näkyy. Tekniset, osittain tiedostetut
lapsukset kun antaa anteeksi saa pelistä uskomattoman tarinan sekä
pelikokemuksen, joka pistää miettimään myös meidän oman maailmamme
tulevaisuutta.
Kuvat: www.thelastofus.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti