perjantai 31. elokuuta 2012

Sleeping Dogs





Sleeping Dogs herätti mielenkiinnon E3 messujen aikaan tai jopa hieman sitä ennen. Näin pelistä muutaman trailerin, jossa näytettiin itse peliä ja lähitaistelumekaniikkaa. Paljon kohua peli ei ole aiheuttanut, mutta vetosi minuun. GTA 5:n tietoja ja julkaisua odotellaan edelleen ja Sleeping Dogs on varsin paljon vaikutteita kyseisestä pelisarjasta ottanut, mutta kuitenkin omilla mausteilla lisännyt soppaan mukaan. Se tuntuu tarpeeksi uudenlaiselta, omalta ehjältä kokonaisuudeltaan. Peli käykin loistavana välipalana ennen ison viitosen saapumista mahdollisesti ensivuoden puolella.

Kehityskaari ei ole ollut helpommasta päästä, sillä Sleeping Dogs on alun perin ollut True Crime sarjaa. Peli taidettiin hyllyttää, mutta Square Enix tuli hätiin julkaisijan roolissa ja United Front saikin varsin vakuuttavaa jälkeä aikaan.





Pelin päähahmo Wei Shen on Sun On Yew –triadiin (suuria järjestäytyneen rikollisuuden ryhmittymiä Kiinassa) soluttautunut poliisi. Tarina seuraa tapahtumia Hong Kongissa lain molemmin puolin ja Wei yrittää tasapainotella kahden roolinsa välillä. GTA:n tyyliin rikollisjengin hierarkiassa Wei etenee ylöspäin pelin edetessä ja saa yhä isommilta pampuilta tehtäviä. Wein rooli poliisina on myös mukana jatkuvasti. Jos rikollisjengin tehtävässä lähtee liikaa rällästämään, niin laskevat poliisipuolen kokemuspisteet. Jokaisen tehtävän jälkeen seuraa kokemusmittarit, jossa molempien puoliskojen taso karttuu sen mukaan, miten tehtävässä on onnistunut. Uusia taitoja saa lisää kokemuksen karttuessa.

Pääjuonen ohella laajaan kaupunkiin on ripoteltu pienempiä sivutehtäviä, jotka osittain tuntuvat pahasti toistavan itseään. Näistä saa Face – kokemusta, jonka avulla saa käyttöön esimerkiksi parempia vaatteita. Rahaa myös tulee joka paikasta ja siitä ei tunnu olevan pelissä kovinkaan paljon pulaa. Muutaman näpsäkän menopelin saa heti alkupuolella helposti ostettua, joilla voi osallistua vaikkapa kilpa-ajoon.





Oman suolansa antaa Hong Kong kaupunkina, jossa on esimerkiksi vasemmanpuoleinen liikenne. ”Väärän” puolen kadusta löytäminen vei hetken aikaa, vaikka toki ajolinjoilla ei ole tällaisessa pelissä juuri merkitystä. Muutenkin Kiinaa on pelissä varsin paljon ja esimerkiksi radiokanavilta kuuluu usein kiinalaista musiikkia. Yksi parhaita puolia mistä itse pelissä pidän, on tulitaisteluiden vähäisyys. Niitä toki löytyy mukavasti tarinan joukkoon ripoteltuna (ja varsinkin lopussa), mutta suurimman osan ajasta nyrkit ovat ne mitkä näyttävät jengiläisille kaapin paikan. Peliin onkin mallinnettu oikeita liikkeitä, jotka näyttävät varsin hyviltä potkuineen ja heittoineen. Erilaisia taitoja saa paitsi kokemusten, myös varastettujen patsaiden palauttamisesta kamppailukerhon omistajalle, joka kiitoksena opettaa uuden liikkeen. Omaan pieneen päähän ei tosin kaikki liikesarjat millään mahdu, joten yleensä tulikin käytettyä tiettyjä sarjoja lähinnä suojauksen kautta.

Toiminnallisempia pätkiä välillä tulee vähän Uncharted hengessä. Valmiiksi animoituja kiipeilykohtauksia yllättävine läheltäpititilanteineen mahtuu muutama tarinan matkalle. Näitä ei kuitenkaan kovin paljon ollut.

Ympäristyöä voi taistellessa käyttää kiitettävästi hyväksi ja tappelun tiimellyksessä kiinni napattu kaveri voidaan viskata vaikka roskikseen tai vieressä olevaan uuniin. Toiminta on kaikin puolin mukavaa ja sulavaa, eikä pahoja bugeja ole löytynyt. Välillä autot töksähtelevät, näkymättömiä seiniä on siellä täällä ja muuten vain jäädään jumiin johonkin. Viimeistelemättömyys näkyy, mutta se ei ole pelaamisen iloa vienyt. Sleeping Dogs on kerta kaikkiaan hyvä peli, vaikka tarinaan tai hahmoihin ei mitään tunnesidettä onnistukaan syntymään. Jopa puhelimella tapahtuvan hakkerointiin on saatu mukavasti uusia tuulahduksia ja niitä tekee ihan mielellään ainakin tarinan keston ajan.


Noin 20 tunnin aikana ehti päätarinan lisäksi koluta aimo annoksen sivutehtäviä ja löydettävää jäi vielä mukavasti jäljelle. Uudelleenpeluuarvoa ei tosin löydy, mutta eiköhän sitä ainakin osan piilossa olevista asioista jaksa vielä läpipeluunkin jälkeen etsiä. Takuu varmaa ja viihdyttävää viihdettä hiotumpaa GTA –sarjan uutukaista odotellessa.


keskiviikko 22. elokuuta 2012

Amazing Alex




Kerroin jo heinäkuussa Amazing Alex pelistä, joka tuolloin julkaistiin Angry Birds kehittäjän toimesta. Alkuongelmista selvittiin muutaman päivän odottelulla ja sen jälkeen peli on ollut iPhonessa satunnaisessa käytössä.

AA:sta ei varmasti tule samanlaista menestystä, kuin mitä Angry Birds nauttii. Eihän kyseessä ole oikeastaan edes uusi peli vaan paranneltu ja kaikille paremmin sopiva versio iOS:llä nähdystä Casey’s Contaptions pelistä, jonka oikeudet Rovio osti.

Tarkoituksena on kentän alussa saada ympyröity objekti hajoamaan tai kulkeutumaan haluttuun paikkaan. Käytössä on kuhunkin tasoon tietty määrä tietynlaisia esineitä ja näitä esineitä käyttämällä ja fysiikkaa hyödyntäen tehtävä täytyy suorittaa. Tuttuun tapaan tähtiä kerätään, mutta pisteillä ei ole väliä. Tähdet on sijoitettu kenttiin, joten liikkuvien esineiden tulee matkalla osua niihin, ennekuin tavoite on suoritettu. Kentän läpäisy yleensä on varsin helppoa, mutta pientä pohdintaa kyllä vaaditaan kaikkien tähtien haalimiseen.



Pelin 112 kenttää riittävät hyvin, koska kovin montaa kenttää ei jaksa kerralla pelata. Varsinkin jos on jäänyt jotain yhtä kenttää pitkäksi aikaa hieromaan tähtien toivossa, ei seuraavaa välttämättä jaksa heti aloittaa. Pelaamista helpottamaan valintaruudusta voi hypätä katsomaan tekijätiimin nauhoitetta kuinka taso tulisi suorittaa. Tätä kehittäjien ideaa ei välttämättä tarvitse tietenkään käyttää vaan kentät mahdollistavat omien mutkikkaidenkin ketjureaktioiden tekemisen. Toki se auttaa jos ei pääse eteenpäin. Lisäksi pelissä on kenttäeditori, jolla pääsee luomaan ja jakamaan omia tuotoksiaan. Pelattava ei siis lopu, koska muiden tekemiä tasoja saa hankittua helposti.

Amazing Alex on nätti ja toimiva, ei liian haastava, mutta kuitenkin varsin tasokas peli. Se ei yllätä eikä aiheuta valtavia tunteenpurkauksia, mutta viihdyttää mukavasti pieniä hetkiä kerrallaan. Ilman Rovion nimeä peli tuskin olisi saavuttanut niinkään hyvää suosiota kuin se on saanut, koska varsinaisesti mitään mullistavaa peli ei tarjoa. Mukavaa ajanvietettä kuitenkin kohtuuhintaan, mutta jatko-osaa ei ole tarve hankkia.

maanantai 13. elokuuta 2012

Mass Effect 3




Yksi pelihistorian unohtumattomimpia matkoja on saapunut päätökseen myös minun osaltani. 8.5 kirjoitin Mass Effect sarjan ensimmäisestä osata ja kolmas osa on saatu pelattua loppuun vajaa kuukausi sitten. Teksin kirjoittamiseen on mennyt vain hieman pidempään. Eli kaikki pelit tuli pelattua noin kolmen kuukauden aikana. Tämä varmasti vaikuttaa osaltaan, kuten jo toisen osan kirjoituksessa ehdin huomauttaa, koska varsinaista muutaman vuoden aikana kehkeytyvää odotusta ei minulla ollut. Seuraava peli oli lähes hyllyssä jo odottamassa, kun entinen oli saatu vasta päätökseen. Mass Effect on kuitenkin osaltaan jo klassikko pelihistoriassa myös minun mielestäni. Jopa pelimaailmaa paljon kuohuttaneen loppuratkaisujen kanssa, se on vertaansa vailla oleva pelikokemus, joka on saatu kestämään peräti kolmen kokonaisen pelin verran. Lopusta lisää myöhemmin, mutta ensin hieman itse Shepardin tarinan päättävästä kolmannesta osasta.

Peli tarjoaa todella vahvan aloituksen heti alkuun ja ensimetreiltä lähtien käy selväksi, että osa tulee olemaan vahvasti toimintapainotteinen. Lyhyen alkurupattelun jälkeen hypätään heti taisteluun. Koko sarjan ajan universumia on uhannut mystiset Reapersit. Ne ovat lopulta totta ja Reapersien hyökkäys kovalla voimalla Maata kohtaan osoittaa ihmisten kyvyttömyyden puolustautua ylivoimaista vihollista vastaan. Shepard lähtee osittain pakoon ja osittain pakon sanelemana hakemaan universumista apua ja alkaa koota yhteistä liittolaisarmeijaa Reaperseja vastaan. Toisen osan Cerberus järjestö on edelleen mukana Illusive manin johdolla laittamassa kampoihin ja sekoittamassa soppaa.

Toiminnallisempi ote näkyy myös taisteluissa. Ihastuin heti aiempaa hiotumpaan, sulavampaan ja toiminnallisempaan taistelumekaniikkaan. Shepard jaksaa vihdoin jopa juosta hengästymättä. Sitä kaivattiin usein edellisissä osissa. Muutenkin nopeutta ja ketteryyttä on tullut kovasti lisään. Suojien vaihdot ja loikat esteiden yli tuovat vauhtia ja todellisen lopunalun taistelumeiningin tuntua. Jännä ettei hyppiminen edelleenkään onnistu esteen yli, vaan täytyy suojan kautta kavuta ylös. Tilanteeseen sopivat musiikit ovat entistä upeampia ja onnistuvat hienosti nostattamaan tunnelmaa juuri oikeassa kohdassa. Pelin soundtrack onkin kautta linjan mainio ja sitä tulee kuunneltua Spotifystä tätä kirjoitusta tehdessä.

Bioware on selvästi kuunnellut palautetta ja edellisen osan karmaisevalla tavalla toteutettu planeettojen skannaus resurssien toivossa on väistynyt. Skannausta ei ole kokonaan unohdettu, mutta siitä on tehty vähemmän aikaa vievää. Yksinkertaisemman ja selkeämmän skannaaminen kartalla lentelyn ohessa on jopa viihdyttävää. Varovainen täytyy kuitenkin olla. Liiallinen skannaaminen herättää Reapersien laivaston kiinnostuksen, josta käynnistyy ajojahti. Skannatessa löytyy helposti kohteet joihin tarvitsee lähettää luotain siellä olevan kohteen löytämiseksi. Tähän ei koko universumin osalta kauaa mennyt aikaa, mutta tarpeeksi kuitenkin, ettei jokaisen tärkeän planeetan koluaminen ole aivan läpihuutojuttu.

Roolipelimäisempi suuntaus palaa jälleen kuvioon mukaan. Siinä missä ensimmäisen osan karmaiseva aseviidakko ja toisen osan yksinkertainen löydä/osta päivittely varusteisiin oli kuin yö ja päivä, niin kolmannen osan mutterit on ruuvattu johonkin tähän väliin. Varusteita on kiitettävästi taas mukana, mutta aseiden tuunaamisesta on tehty paljon mielekkäämpää. Shepardilla voi olla mukanaan viiden aseen arsenaali ja kuhunkin aseeseen kaksi ominaisuuksia parantavaa lisätarviketta. Paino on kuitenkin ratkaisevassa osassa asevarustelussa. Nopea ja ketterä, ripeästi kyvyt palauttava hahmo oli ainakin itselle parempi vaihtoehto, kuin raskaasti hampaisiin asti aseistautunut sotilas. Käytinkin lopulta lähes ainoastaan Assault Rifleä sekä pistoolia, ja kun lempi aseet löytyi, niin ne kehitettiin tappiin asti. Hyvin tuntui taktiikka toimivan koska vaikeuksia ei muutamia uusintayrityksiä ja tuskanpurskahduksia lukuun ottamatta ollut. Esimerkiksi Sniper Rifleä en tainnut kertaakaan pitää edes mukana. Myös ryhmässä mukana olevat hahmot olivat lähes koko pelin ajan myös samat, joten taktiikat eri vihollisten varalle hoituivat erittäin toimiviksi.

Jotain tuttuakin toki on mukana. Vaikka kolmanteen osaan on paljon taas uudistuksia saatu, niin perus tarina on edelleen valloittava sekä mielenkiintoinen. Nyt se viedään synkemmälle ja syvällisemmälle tasolle. Alus Normandy on liiankin samanlainen täysin samoine käytävineen ja huoneineen, joka hieman tuntui toistolta heti seuraavaan osaan verrattuna. Toki tällaista tunnetta ei varmaan pääse syntymään, jos välissä olisi ollut useampi vuosi odottelua. Myös valintoihin perustuvat keskustelut ovat ennallaan vaikkakaan tärkeitä valintoja ei tuntunut ehkä ihan niin paljon olevan kuin aikaisemmin. Tai sitten ne eivät enää tuntuneet siltä, koska kahden edellisen osan aikana oman tyylinen Shepard on ehtinyt vahvasti jo muotoutua ja tilanteisiin osaa reagoida itselle loogisella tavalla. Muutamia uusia hahmoja, mutta suurimmaksi osaksi vanhaa tuttua ystäväkuntaa sekä miehistön jäseniä arvostaa aivan uskomattomalla tavalla. Jokaisen elämäntarinan kuunneltuaan ja yli 100 pelitunnin aikana, jokaisen aluksen henkilön kohtalosta välittää yllättävälläkin tavalla. Tämä ehkä yksi isommista syistä siihen miksi niin upea ja uskomaton tarina sekä pelitrilogia on herättänyt niin paljon keskustelua loppunsa puolesta. Siitä lisää seuraavassa, joten tähän väliin spoileri varoitus. Jos et ole sarjaa vielä pelannut (se todella kannattaa), niin kannattaa jättää lukeminen tähän, koska saatan käydä loppua yksityiskohtaisestikin läpi.

Ymmärrän suuttumuksen, joka Mass Effect 3:n loppu on pelikansaan aiheuttanut. Loppua hieman lisää valottava Director’s Cut lisäosaa en heti halunnut asentaa, koska mielenkiinnosta halusin nähdä millainen loppu on aiheuttanut valtavan keskusteluryöpyn.

Peliä ilmeisesti hehkuteltiin ennennäkemättömänä loppunsa puolesta (en siis ole kiinnittänyt huomiota markkinointiin). Youtubesta löytämäni video, joka katsottavissa ohessa, kiteyttää todella vahvasti kaiken sen mitä mielessä pyöri, kun peli oli saavuttanut loppunsa.



Ensimmäisenä oli mielessä valintojen todelliset vaikutukset. En ole tarkemmin jaksanut perehtyä mitkä lopulta olivat ratkaisevassa osassa vai olivatko mitkään? Loppuja kun kai pitäisi olla toistakymmentä, mutta käytännössä niitä on mielestäni vain kolme. Nekin eroavat toisistaan käytännössä vain erivärisillä loppuvideoilla, jotka animointinsa puolesta ovat 98 % samoja. Eripuolilla universumia olevat Mass Relayt, joita käytetään galaxien väliseen matkustamiseen tuhoutuvat kaikissa vaihtoehdoissa, vaikka dialogi antoi mielestäni ymmärtää, että näin kävisi vain yhdessä tapauksista. Eli aivan sama mitä teet, niin lopulta tuho on kohtalona?

Toinen kummastus oli Normandyn pako, kun Mass Relayt tuhoutuvat. Oma miehistöni ei olisi ikinä jättänyt ketään ja useaan otteeseen Shepard mainitsi ”this is it” ja että nyt mennään loppuun asti. Lisäksi loppuvideossa, jossa Normandy on mätkähtänyt jonkin planeetan pinnalle, näkyy esimerkiksi Liara. Siis hahmo, joka oli taistelemassa kanssani maan pinnalla viimeisessä taistelussa. Kuinka hän muka pääsi pakenemaan Normandyn kanssa?

Eniten ehkä itseä kuitenkin kaivertaa muiden ryhmäläisten kohtalot. Valtavat määrät aikaa on mennyt tutustuen ja pohtien tulevaisuutta ihmisten kanssa. Toivoa on tarjoiltu jokaiselle rodulle tulevaisuudesta. Pääsikö esimerkiksi Tali ikinä elämään kunnolla ilman maskiaan? Entä mitä Garrus, James, Ashley ja Miranda tekevät kun loppuratkaisu on nähty? Entä Liara, jonka kanssa oli pelin kestävä suhdekin käsillä. Liialliset valintojen mahdollisuudet ja kiire saada peli päätökseen varmaan olleet syy tylsään lopetukseen Kaiken kokoon parsiminen lopussa olisi mahdotonta, jokaista tyydyttävällä tavalla. Siispä ratkaisu on viimeinen iso valinta, joka sinetöi lopulta kohtalot riippumatta siitä mitä edellä on valittu.

Lopullisia ratkaisuja on siis kolme. Jälkeenpäin julkaistu Direcotro’s Cut lisäosa antaa valoa näihin ratkaisuihin, mutta ei varsinaisesti muuta niitä. Valintaa tehdessä annetaan vain paljon enemmän tietoa valinnan vaikutuksesta, kuin ilman lisäosaa. Se olisikin täytynyt olla mukana alusta asti, koska valintoja ja tulevaisuutta valoitetaan varsin ratkaisevasti. Valinnasta huolimatta Shepardin käy kalpaten, mikä toisaalta on varsin hyväksyttävää. Isoja uhrauksia on tehty pitkin matkaa ja lopullinen uhraus tavoitellun hyvän saavuttamiseksi on uhrata itsensä muiden hyväksi. Valittavana on:

  • Tuho: Synteettinen elämä tuhoutuu, mukana lukien Reaperit ja Shepard joka on osittain keinotekoinen. Tämä tarkoitta kuitenkin myös kaiken rakentamista uudelleen, joten käytännössä maailmat tuhoutuvat vaikkakin rodut säilyvät.
  • Kontrolli: Shepard ”kuolee”, mutta hänen ajatukset ja jopa muistot jatkuvat, jolloin hän voi kontrolloida Reaperseja. Tätä Illusive man yritti selittää, hän nimittäin oli ilmeisesti valinnut edellisessä kierrossa ohjakset, mutta ei voinut täysin hallita Reaperseja koska ne ohjasivat häntä.
  • Synteesi: Shepard lisää oman energiansa galakseihin ja se luo uuden rungon elämälle, uuden DNA:n kaikkeen, jolloin synteettinen ja orgaaninen elämä ymmärtävät toisiaan.

Director’s Cut lisäosa tuo joukkoon vielä neljännen lopun, jossa Shepard ei halua tehdä valintaa. Kierto jatkuu. Reapersit siis voittavat ja tuhoavat kaiken, jotain rotua lukuun ottamatta. Mikähän se selviytyvä rotu muuten on? Reapersit ovat siis 50 000 vuoden välein koko maailmankaikkeuden puhdistava voima, joka siivoaa kaiken, jotta elämä voi palata taas kehittymään puhtaalta pöydältä nuorimman rodun voimin. Sillä ehkäistään jatkuva konfliktien syntyminen ja palautetaan rauha.

Loppuratkaisuista jokaisessa tuntuu pohtimisten jälkeen olevan oma pointtinsa ja syvällisemmällä pohdiskelulla niihin saa lopulta varsin paljon järkeä. Ne alkavat jopa tuntumaan sen verran järkeviltä kaikki etten osaa edes sanoa, mikä lopulta olisi se oikea ratkaisu. Päädyin kuitenkin tuhoon, jossa minulle rakkaat hahmot aloittavat elämän uudelleen, vaikkakin ilman Shepardia.

Pelin loppumisen jälkeen ei ollut täysin varmaa mitä ihmettä oli tapahtunut. Olen koko seuraavan päivän pohtinut tapahtumia ja kelannut Youtube videoista eri ratkaisuista. Bioware kun teki sen hieman hankalaksi pelissä uudelleen nähdä. Kaiken tämän jälkeen ja unohtumattomien (tai minun muistilla kyllä helpostikin kenties unohtuvien) muistojen jälkeen Mass Effect 3 on ottanut paikkansa yhtenä pelihistorian parhaista osista ja koko Mass Effect sarja yhtenä mieleenpainuvimmista sarjoista.

Hieman pohditutta Youtube videoissa esiin tullut N7 logolla varustetun palaneen hahmon henkäys, jonka saa esiin ilmeisesti pelaamalla mahdollisimman hyvin kaikki pelissä, eli keräämällä kaiken. Itselläni jäi ainakin yksi tehtävä bugin vuoksi tekemättä, koska tarvittavat valinnat eivät ympäröivään maastoon ilmaantuneet. Muuten kolmas osa oli bugivaapaa ja ehdottomasti paras osa sarjassa. Ainoastaan ensimmäisen osan kuumoduuliautolla seikkailua jäin itse kaipaamaan jatko-osista. Viimeinen hengenvedon vetänyt hahmo kuitenkin herätti epäilyksen, että palaako Shepard vielä sittenkin? Nelonen olisi kenties tervetullut, mutta toivottavasti ei enää jatkumona tälle sarjalle vaan aloitettaisiin kenties uusi oma tarina. Lopputekstien jälkeenhän tulee myös pätkä, jossa käy ilmi että tämä kolmen pelin mittainen seikkailu oli tarina. Poika jolle tarina kerrottiin, haluaa kuitenkin vielä kuulla vielä yhden lisää. Eli Mass Effect 4 on tulossa?

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Pariisi



Pelaamiseen ohella on hyvä välillä tehdä muutakin. Tällä kertaa ei tule mitään peleihin liittyvää, vaan hetken turisen vähän kesälomasta. Pidin kesälomat ensimmäistä kertaa neljän viikon yhtäjaksoisena putkena. Aikaisemmin tullut maksimissaan kahden viikon lomia pidettyä ja täytyy sanoa, että yhtäjaksoinen lomailu todella rentouttaa. Töihin palaaminen ei ollut yhtään niin ikävää, kuin esimerkiksi viikon lomailun jälkeen.

Puolet lomasta tuli vietettyä matkustelun merkeissä. Kuun vaihteessa suuntasin tyttöystävän kanssa pariksi viikoksi Pariisiin. Täytyy siis tästä muutama sananen laittaa muistiin.

Ranska on varsin erikoinen maa, enkä osaa sanoa pidänkö siitä vai en. Vaatisi tosin varmasti muutakin nähtävää kuin pääkaupungin hulinaa. Eurooppalaisen ison kaupungin tyyliin kaupunki on todella ahtaasti rakennettu, eikä väljään liikkumiseen tottunut suomalainen oikein aina tiedä missä kadulla pitäisi kulkea. Muutamasta ikkunasta kuikuilu sisälle paljasti, että esimerkiksi keittiöt eivät todellakaan ole kovinkaan suuria. Tiedä sitten minkä tasoisia asunnoista lopulta oli kyse ja varmasti löytyy Pariisin kokoisesta kaupungista kirjava joukko erikokoisia asuntoja.

Ruttusia autoja näkyi paljon niin liikenteessä kuin parkissakin. Esimerkki parkeerauksesta.


Liikenne kulttuuri tuntuu olevan varsin levotonta ja autojen seassa päin punaisia ajavia moottoripyöriä näkyy siellä täällä. Tuskin meininki kuitenkaan niin kahjoa on kuin aivan eteläisessä Euroopassa, jossa tosin ei ole vielä tullut käytyä. Viimevuosina on tullut Saksan Kölnissä vietettyä kesäisin aikaa pelimusiikkikonserttien tiimoilta ja sieltä tutuksi tulleita kirkonkellojen kumahteluja ei onneksi Pariisin keskusta alueen laitamilla ainakaan kovin usein kuulunut. Ilmapiiri oli muuten myös varsin rento, eikä ilmakaan niin tunkkainen ollut, kuin isossa kaupungissa voisi luulla sen olevan. Toki välillä ikävä pistävä haju jostain nenään kantautui ja kotisuomen raikasta ilmaa tulee ikävä.

Liikkuminen kaupungissa oli kuitenkin Kölnin ja Lontoon tapaan helppoa. Lähes kaikkialla on lähettyvillä metropysäkki ja kattava metroverkosto antaa mahdollisuuden siirtyä A:sta B:n vain yhdellä vaihdolla. Metroverkosto tuntui tosin olevan aika vanhaa ja ahdasta ainakin useimpien linjojen osalta. Toki joukkoon mahtuu paljon uusia, jopa täysin automatisoitujakin metroja, mutta esimerkiksi hotellin lähin metrolinja 6 oli kuin linnanmäen vuoristoradassa ja metro kulki kaikenlisäksi kumipyörillä eikä kiskoilla. Vaikka Helsingin metro onkin pieni, niin kyllä isot ja tilavat junat ovat luksusta. Liikkumisessa auttoi paljon iPhone johon sai ladattua ilmaisia offline karttoja, turistioppaita, metrokarttoja ja muita sovelluksia, jolla matkustaminen ja kartalla pysyminen oli todella helppoa.

Lähimetro linja 6 oli yksi kamalimmista. Positiivista oli että se ei matkannut kokoaikaa tunneleissa.


Ruokakulttuuri hämmästytti ehkä eniten. Patonki ja kroissantit sekä pienten kulmaleipomoiden erikoisuudet tuntuvat olevan kovaa valuuttaa, eikä todellakaan ole hinnoilla pilattu. Patonki kädessä käveleviä ihmisiä näkyi päivittäin. Ruokapaikan löytäminen alkuillasta on varsin vaikeaa. Ravintolat näyttävät viettävän siestaa päivällä. Suurin osa on noin kello 14 - 19 sulkenut ovensa. Pitkään nukkumisen ja aamupalan jälkeen olisi jo valmis viiden maissa lämpimän ruoan syömään, mutta kun sitä ei ole juurikaan tarjolla turistille, niin täytyi kitkutella ja totutella Eurooppalaiseen iltasyömiseen. Onneksi ravintoloita on sen verran paljon, että jostain yleensä ruokaa aina kyllä löytyy, mutta hotellin lähimaastoa suosivana päädyttiin odottelemaan sinne iltaseitsemään. Tilaaminen hoituukin sitten sormea näyttämällä, sillä Ranska ei meikäläiseltä onnistu lainkaan. Onneksi osassa paikoista on ruokalistat englanniksi ja muutamassa paikassa sitä jopa ymmärrettiin. Hassua tosin että silti täytyy tarjoilijan aloittaa ranskalla, vaikka osaisi selvästi edellä jo englantia. Ranskaa vaan tuputetaan ja vasta pyynnöstä vaihtuu kieli englantiin.

Kroisantit oli todella hyviä suoraan leipomista!


Reissu oli kaikin puolin mukava. Pariisin turistirysät tuli nähtyä ja hieman harmiteltua, että kaikkialla oikeasti on niin paljon turisteja. Niin Eiffeliin kuin Notre Dameen on valtavat jonot, jos haluaa käydä sisällä eikä jonottaminen ja sen jälkeen vielä maksaminen nähtävyydestä houkutelleet kertaakaan. Ainoastaan yhdessä museossa tuli käytyä katsastamassa Mona Lisa ja sekin oli pettymys pienuudellaan. Moni muu teos saleissa oli paljon vakuuttavampi. Jos Pariisiin haluaa suunnata, niin kannattaa matka tehdä ennen 25v synttäreitä. EU kansalaisena olisi päässyt ilmaiseksi lähes kaikkiin museoihin, jos vain olisi ollut alle 25-26v.

Notre Dame ei ollut niin vakuuttava, kuin Disney piirretyssä.


Toisaalta Pariisi ei ole kovinkaan ihmeellinen enkä itse ainakaan tule sinne enää palaamaan. Varsinkin kun Orlyn lentokenttä osoittautui varsinaiseksi muinaisjäänteeksi. Vanhat värisevät putkitelevisiot toimivat lähtötauluina, check-in automaatteja ei näkynyt missään vaan jonotettiin tiskille, terminaalin B osan shopailualueet olivat mitäänsanomattomat ja lisäksi kone myöhästyi tunneliputken juuttumisen takia, vaikka sitä yritettiin koneeseen saadakin kiinni. Eihän se onnistunut joten porrasauton kautta vasta päästiin koneeseen yli tunnin myöhässä. Maaseutu tai viinialuematka voisi olla mukava kokea, mutta eiköhän sitä suunnata taas uuteen maahan seuraavaksi.

Seuraava matka saattaa kohdistua alkutalvesta Alpeille, jonne suunnitteilla laskettelureissua. Nyt kuitenkin paluu arkeen ja odottelemaan syksyn pelitulvaa, jossa riittääkin varsin paljon mielekkäitä nimikkeitä.

lauantai 4. elokuuta 2012

Red Dead Redemption




Hiljaista ollut muutaman viikon ajan, koska tuli tehtyä kesälomareissu Ranskan maalle ja Pariisiin. Kahden viikon ajan tuli suhattua pitkin kaupungin katuja, mutta nyt on palattu takaisin ihanaan sateiseen suomeen (ei ollut sarkasmia). <3 Reissusta vähän lisää piakkoin, mutta nyt yksi lojumaan jäännyt teksti muutaman vuoden takaisesta hittipelistä, jonka sain vihdoin pelattua varmaan noin kuukausi sitten, mutta teksti on jäänyt roikkumaan luonnoksiin.


Red Dead Redemption on lojunut pelihyllyssä lähes julkaisustaan lähtien. Vaikea sanoa tarkkaan, miksi en pelistä aluksi juurikaan innostunut, mutta nyt reilu kahden vuoden jälkeenkin peli tuntui todella upealta. Edellinen talletukseni oli kesäkuulta 2010 ja peli julkaistiin toukokuussa. Mass Effect 3:n (joka sekin tosin jo pelattu tämän tekstin julkaisuhetkellä, joten siitäkin tulossa lisää juttua pian) tuleminen tilauksesta huolimatta ei näyttänyt onnistuvan, vaan kirje jäi johonkin postin pyöritykseen. Tyttöystävän kanssa tuli puhetta Red Dead Redemptionista ja hän kokeili sitä (myös innostui) ja siitähän se sitten itselläkin alkoi uusi kipinä peliä kohtaan.

Peli alkaa todella sekavissa merkeissä. Kaksi miestä saattaa Cowboyn näköistä heppua junaan, jossa matkataan upeiden tasankojen halki. Junasta päädytään pieneen kaupunkiin, josta seikkailu alkaa. Kaikki kysymyslauseen aloittavat sanat pyörivät mielessä, mutta lopulta selviää kenen perässä ja missä aikeissa ollaan. Tarinan seuraaminen ei ole kovinkaan helppoa, ainakaan minulle. Rockstarin tekemänä peli on kuin GTA villissä lännessä. Autot ovat vain muuttuneet hevosiin ja asfaltti pöllyävään erämaahan. Tuttuun tyyliin tekemistä on todella paljon. Pääjuonta viedään eteenpäin tehtävä tehtävältä, mutta koska tahansa voi lähteä harhateille tutkimaan laajaa avointa maailmaa. Kaikenlaista pientä tehtävää villieläin- ja palkkionmetsästyksestä, tehtävä haasteista, uhkapeleistä jopa kukkien poimintaan on tarjolla. Käytännössä on aivan sama mihin suuntaan pelaaja lähtee, niin sieltä löytyy jotain tehtävää. Tämä tuo haasteen sille, että varsinainen päätarina ei pysy helposti selkeänä mielessä, kun yhtenä iltana ei etene tarinassa välttämättä lainkaan. Pääpiirteittäin tarina ja sivupolut ovat kuitenkin todella mielenkiintoisia ja hyvin huumorillakin viljeltyjä kertomuksia, joten peli jaksoi pitää otteessaan hienosti, kun siihen vain lopulta pääsi sisälle.

Eritoten pelin loppu on pelimaailman parhaimmistoa. Kun moni muu peli olisi jo päättynyt koko pitkän matkan kuljetun tavoitteen täytyttyä, niin Red Dead Redemption kertoo vielä mukavasti tarinaa eteenpäin siitä kuinka nyt sujuu elämässä pääsankarillamme John Marstonilla. Lopputekstejä itse asiassa ei edes tullut tai sitten on vielä jotain suurta tekemättä. Tarina kuitenkin tuli lopulta tunteikkaalla tavalla päätökseen yllättäen, joten oletan päätarinan olevan ohi, mutta peli kuitenkin kaikesta huolimatta jatkuu niin halutessaan. Reilu 70 % läpipeluu ja hieman yli 20 h sain peliin kulumaan, mutta voisi sanoa että tekemistä riittää vielä ajallisesti todella pitkäksi aikaa. Peli näyttää edelleen hienolta ja vaikka PS3 versio on lukemani mukaan karumpi kuin Xbox versio, on sekin todella hieno ja maisemia jää ihastelemaan useaan otteeseen.

Pieniä bugeja, koneen kaatuilua, ruudunpäivityksen tökkimistä, pelimaailman piirron viivästymistä jne. pelissä esiintyy varsin paljon. Kokonaisuus on kuitenkin sen verran hienosti toteutettu ja pelattavuuskin alun kompastelujen jälkeen kohdallaan, joten bugit antaa helposti anteeksi näin mittavassa kokonaisuudessa. Tämän pariin tulee varmasti palattua satunnaisesti, jos mieli tekee sateisena päivänä vaikka ulkoilemaan tai lähteä ratsastamaan Texasin ja Meksikon rajan maisemiin ihastelemaan auringonlaskua.