maanantai 16. huhtikuuta 2012

Journey




2009 ilmestynyt Flower oli upea taiteellinen ilmestys PS3:lla, joka sai muistaakseni varsin ylistävää huomiota osakseen. Peli ei kertonut millään tavalla mitä tulisi tehdä tai muutakaan kovin oleellista. Jonkinlaisia välipätkiä muistaakseni kuitenkin oli. Kukan terälehdellä vain leijailtiin ympäri niittyjä rehevöittäen samalla maisemaa ja laittamalla nuput kukkaan.

Matka täysin tuntemattomaan


Thegamecompanyn viimeisin tuotos, Joyurney jatkaa tutulla linjalla. Alussa on vain Start -nappula. ”Aloita uusi matka”. Matka alkaa jonkinlaiseen viittaan tai kaapuun sonnustautuneen hahmon matkassa. Mitään ohjeita, tutorialeia tai muutakaan opastusta, saatikka tekstiä ei tarvita. Ruudulle tulee ohjaimen kuva, joka näyttää mitä voi tehdä. Kallistella ohjainta ja painella muutamaa nappulaa. Siinä se. Pelaaja aloittaa matkan oikeastaan vailla minkäänlaista tietoa mitä tulisi tehdä tai minne mennä. Kaukana horisontissa näkyy kuitenkin vuori, jonka huippu loistaa. Sinne siis? Eikun menoksi.

Journey on todella upean näköinen peli. Siinä missä esimerkiksi Trine ihastuttaa väriloistollaan ja karkkimaailmalla, niin Journey on hillitympi. Upeisiin varjoihin, auringonlaskussa kimaltavaan aavikkoon, tuivertavaan lumimyrskyyn ja tunnelmalliseen musiikkiin nojautuva taiteellinen vaellus seikkailu. Pelaaja saa vinkkejä aavikolla minne tulisi edetä. Jonkinlaisia eläimiä muistuttavat olennot, jotka kuitenkin muodostuvat jonkinlaisista kankaanpalasista auttavat eteenpäin. Pelaaja saa matkalla kaulahuivia muistuttavaa liinaa pidemmäksi keräämällä piilotettuja merkkejä. Liina omaa mystisiä voimia joiden avulla hahmo voi lentää ja liidellä. Mitä pidempi huivi, niin sitä pidempään ilmassa on mahdollista pysyä.



Yksin ja kaksin


Pelaaja pelaa yksin, mutta matkan varrella tupsahtelee esiin muita pelaajia. Kiinnostava koukku pelissä on se, että muiden tai oikeammin toisen pelaajan kanssa ei voi kommunikoida. Matkaa voi kuitenkin jatkaa yhdessä ja toisiinsa koskemalla pelaajat voivat ladata toistensa kaulahuivin taikavoimia. Normaalisti voima palautuu vain tietynlaisissa pisteissä, jossa leijuu kankaan palasia tai eläimen ja kasvien muotoisia kangasryppäitä. Jos pelikaverista erkaantuu liian kauaksi, niin yhteinen matka katkeaa. Jossain vaiheessa todennäköisesti mukaan ilmestyy uusi pelaaja. Pelaaja ei tiedä kuin vasta lopussa kenen kanssa hän seikkaili ja kommunikoida voi oikeastaan vain morsettamalla valaan ääntä muistuttavan kaiun avulla. Outoa, mutta erittäin kiehtovaa.

Lyhyt ja antoisa


Peli ei ole myöskään pitkä. Noin kahden tunnin seikkailu kannattaa pelata läpi yhdellä istumalla. Taiteellista ja upeaa maisemaa on tosin pakko välillä vain jäädä ihastelemaan. Varsinkin kohta, jossa kuljettiin sivusuunnassa auringon laskiessa, raunion pilareiden katkoessa välillä auringonvalon oli todella vaikuttava. Liikkuminen ei ole aina helppoa. Aavikon hiekka ja myöhemmin vuoriston lumi on saatu todella mielenkiintoisella tavalla tuntumaan raskaalta ja vaikealta kulkea. Kuitenkin niin, että eteenpäin pääsee eikä tunnu vain paikallaan olemiselta.

Lyhyt matka kohti pyhää ja salaperäistä vuorenhuippua on täynnä mielenkiintoisia paikkoja ja tilanteita. Perille päästyä on tunne, että matka olisi kestänyt ikuisuuden ja vihdoin, vihdoin on päästy paikkaan jonne piti tulla. Miksi? Ei oikeastaan sen kummempaa väliä, mutta tänne oli päästävä ja matkan voi pian aloittaa taas alusta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti