2009 ilmestynyt Flower oli upea taiteellinen ilmestys
PS3:lla, joka sai muistaakseni varsin ylistävää huomiota osakseen. Peli ei
kertonut millään tavalla mitä tulisi tehdä tai muutakaan kovin oleellista.
Jonkinlaisia välipätkiä muistaakseni kuitenkin oli. Kukan terälehdellä vain leijailtiin
ympäri niittyjä rehevöittäen samalla maisemaa ja laittamalla nuput kukkaan.
Matka täysin tuntemattomaan
Thegamecompanyn viimeisin tuotos, Joyurney jatkaa tutulla
linjalla. Alussa on vain Start -nappula. ”Aloita uusi matka”. Matka alkaa
jonkinlaiseen viittaan tai kaapuun sonnustautuneen hahmon matkassa. Mitään
ohjeita, tutorialeia tai muutakaan opastusta, saatikka tekstiä ei tarvita.
Ruudulle tulee ohjaimen kuva, joka näyttää mitä voi tehdä. Kallistella ohjainta
ja painella muutamaa nappulaa. Siinä se. Pelaaja aloittaa matkan oikeastaan
vailla minkäänlaista tietoa mitä tulisi tehdä tai minne mennä. Kaukana
horisontissa näkyy kuitenkin vuori, jonka huippu loistaa. Sinne siis? Eikun
menoksi.
Journey on todella upean näköinen peli. Siinä missä
esimerkiksi Trine ihastuttaa väriloistollaan ja karkkimaailmalla, niin Journey
on hillitympi. Upeisiin varjoihin, auringonlaskussa kimaltavaan aavikkoon,
tuivertavaan lumimyrskyyn ja tunnelmalliseen musiikkiin nojautuva taiteellinen
vaellus seikkailu. Pelaaja saa vinkkejä aavikolla minne tulisi edetä. Jonkinlaisia
eläimiä muistuttavat olennot, jotka kuitenkin muodostuvat jonkinlaisista
kankaanpalasista auttavat eteenpäin. Pelaaja saa matkalla kaulahuivia
muistuttavaa liinaa pidemmäksi keräämällä piilotettuja merkkejä. Liina omaa
mystisiä voimia joiden avulla hahmo voi lentää ja liidellä. Mitä pidempi huivi,
niin sitä pidempään ilmassa on mahdollista pysyä.
Yksin ja kaksin
Pelaaja pelaa yksin, mutta matkan varrella tupsahtelee esiin
muita pelaajia. Kiinnostava koukku pelissä on se, että muiden tai oikeammin
toisen pelaajan kanssa ei voi kommunikoida. Matkaa voi kuitenkin jatkaa yhdessä
ja toisiinsa koskemalla pelaajat voivat ladata toistensa kaulahuivin
taikavoimia. Normaalisti voima palautuu vain tietynlaisissa pisteissä, jossa
leijuu kankaan palasia tai eläimen ja kasvien muotoisia kangasryppäitä. Jos
pelikaverista erkaantuu liian kauaksi, niin yhteinen matka katkeaa. Jossain
vaiheessa todennäköisesti mukaan ilmestyy uusi pelaaja. Pelaaja ei tiedä kuin
vasta lopussa kenen kanssa hän seikkaili ja kommunikoida voi oikeastaan vain
morsettamalla valaan ääntä muistuttavan kaiun avulla. Outoa, mutta erittäin
kiehtovaa.
Lyhyt ja antoisa
Peli ei ole myöskään pitkä. Noin kahden tunnin seikkailu
kannattaa pelata läpi yhdellä istumalla. Taiteellista ja upeaa maisemaa on
tosin pakko välillä vain jäädä ihastelemaan. Varsinkin kohta, jossa kuljettiin
sivusuunnassa auringon laskiessa, raunion pilareiden katkoessa välillä
auringonvalon oli todella vaikuttava. Liikkuminen ei ole aina helppoa. Aavikon
hiekka ja myöhemmin vuoriston lumi on saatu todella mielenkiintoisella tavalla
tuntumaan raskaalta ja vaikealta kulkea. Kuitenkin niin, että eteenpäin pääsee
eikä tunnu vain paikallaan olemiselta.
Lyhyt matka kohti pyhää ja salaperäistä vuorenhuippua on
täynnä mielenkiintoisia paikkoja ja tilanteita. Perille päästyä on tunne, että
matka olisi kestänyt ikuisuuden ja vihdoin, vihdoin on päästy paikkaan jonne
piti tulla. Miksi? Ei oikeastaan sen kummempaa väliä, mutta tänne oli päästävä
ja matkan voi pian aloittaa taas alusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti