torstai 8. joulukuuta 2011

Uncharted 3: Drake’s Deception


Vuonna 2006 E3-messuilla pelimaailma kohahti, kun Naughty Dog esitteli Uncharted sarjan ensimmäisen osan. Kyseinen kehittäjä on tehnyt vakuuttavaa jälkeä jo aikaisemmilla konsolisukupolvilla ja pelistudion ensimmäinen projekti PlayStation 3:lle oli jo esittelyssään menestys. Niin hahmot, Indiana Jones –tyylinen tarina, kuin aivan uskomaton visuaalinen anti siivittivät Unchartedin pelimaailman ehdottomaan kärkijoukkoon. Oli sanomattakin selvää, että jatko-osia tullaan tekemään ja vuonna 2009 julkaistu Uncharted 2: Among Thieves olikin kaikin puolin hiotumpi tuotos kuin edeltäjänsä. Peli keräsi paljon arvostusta ja se sai useita Vuoden paras peli –titteleitä. Itse olen pitänyt sarjan molemmista osista ja varsinkin toisesta osasta hiotumman pelimekaniikan ja vauhdikkaiden kohtausten parissa. Tämä sai miettimään Uncharted 3: Drake’s Deceptionin julkaisun yhteydessä, että kuinka Naughty Dog voisi vielä parantaa?


Uuteen muottiin


Sarjan kolmas osa jatkaa tarinaa muutama vuosi toisen osan jälkeen. Kuinkas ollakaan jälleen seurataan 1500-luvulla toimineen laivakaappari Sir Francis Draken jalanjälkiä ja Drake päätyykin etsimään kadonnutta kaupunkia ystävä ja oppi-isä Victor ”Sully” Sullivanin kanssa. Heidän välisiä taustojakin valotetaan pelin alussa kohtauksella, jossa palataan Draken lapsuuteen. Jo tuolloin hän oli jo kiinnostunut esi-isänsä tutkimusmatkoista ja selvyyttä saadaan myös siihen kuinka Sully ja Drake oikein lopulta tutustuivat toisiinsa. Peli keskittyykin olemaan tunteellisempi ja syvällisempi edellisiin osiin verrattuna. Tarina etenee tarkkaan harkitussa muotissa vaihdellen rauhallisista tutkimus ja kiipeilyhetkistä kiivaaseen tulitaisteluun. Vastapuolella salaisen seuran pahikset, jonka johdossa näyttää olevan Sullyn entinen ystävä Katherine Marlowe. Pelin rauhallisia vaiheita ovat myös aiemmista osista tutut pulmat, joita täytyy ratkaista juonen etenemiseksi. Tässä auttaa Draken muistikirja ja ympäristön tutkiminen, joiden yhdistelyllä pulmat saa helpostikin ratkaistua. Kauaa ei tarvitse pähkäillä ongelman kanssa kun peli jo antaakin vihjeitä oikeaan suuntaan. Tasapainottelu eri tilanteiden välillä on varsin onnistunut ja edellisosien pitkistä tulitaisteluista siirrytään nyt entistä nopeammin taas rauhalliseen vaiheeseen. Mukana on tietysti myös pitkiä kiipeilyosuuksia mitä hurjemmissa ympäristöissä.



Varovaista kiipeilyä pätsin yllä.


Pelimekaniikasta sarjan edellisiä osia pelanneet löytävät kaikki vanhat tutut elementit hieman hiottuina ja kenties yhden askeleen pidemmälle vietyinä. Ainakin itsestä tuntui siltä, että kiipeillessä oli aiempaa selkeämpää mihin voi mennä. Tosin muutamilta äkkikuolemilta Draken päästäessä irti tai hypätessä aivan väärään suuntaan ei edelleenkään vältytty. Edellisosien tutut asiat onkin laitettu uuteen muottiin, lisätty uudet tapahtumapaikat, sekoitettu ja ravistettu, jonka tuloksena nähdään jälleen hieman hiotumpi Uncharted.


Peli vai elokuva?


Kuten edellisien osien kanssa, pelin visuaalinen anti on todella upeaa. Jo pelkästään tuttu tunnusmusiikki saa selkäkarvat nousemaan pystyyn ja muistelemaan niitä tunteita, joita edellisissä osissa tuli koettua. Musiikki on muutenkin miellyttävää eikä sitä varsinaisesti edes huomannut pelin edetessä, joten ainakaan ärsyttävää musiikkia peliin ei ole tehty. Grafiikka puolestaan ottaa varmastikin kaiken irti mitä nykykonsoleista saadaan. Vesi, aavikko, metsä, rauniot… kaikki näyttää loppuun asti hiotulta ja tasaisin väliajoin juonta kuljetetaan eteenpäin pienillä välinäytöksillä, joissa hahmojen animointi pääsee oikeuksiinsa. Tällöin ei voi muuta kuin laittaa ohjain hetkeksi sivuun ja keskittyä ihastelemaan kaikkea sitä kauneutta ja upeaa visualisointia mitä Naughty Dog eteen tarjoaa.




Aavikko on todella karu ja vaikuttava! 


Tietyissä tilanteissa tuttuun tapaan Drake menettää otteensa muurin murtuessa, mutta sankari onnistuukin nappaamaan kiinni alempana olevasta kielekkeestä. Näitä kohtia tulee jopa hieman liikaa, kun taas joutuu hyppimään toista reittiä samaan kohtaan, jossa juuri oli. Eikä vain sen takia, että pelaaja olisi tehnyt virheen, vaan koska tekijät haluavat niin. Päähahmon kunto onkin arvoitus. Vaikka peli tietyllä tasolla tuntuu kiinnostavalta juuri siksi, että osittain se voisi olla varsin realistinen maailmaltaan ja tarinaltaan. Kuitenkin yli-inhimilliset voimat, jolla Drake kestää kolhuja sekä pudotuksia kerta toisensa jälkeen latistaa hieman tunnelmaa. Eikä välillä suorastaan tankin tavoin jyräävät supersotilaat auta sitä nostamaan. Heihin kun joutuu kuluttamaan kokonaisia ammusvarastoja, ellei satu olemaan jotain räjähtävää mukana. Pimeässä huoneessa pelatessa elokuvamaiseen tyyliin etenevä tarina tuo hetkittäin mieleen varsin vahvasti elokuvateatterin. Katsonko elokuvaa vai pelaanko sitä? Toiminta on hetkittäin niin suoraviivaista, että peli rankaisee heti, jos pelaaja alkaa sooloilemaan. Aivan kuin elokuvissa ehtisi kuvitella mitä seuraavaksi tapahtuu ja kun näin ei tapahdukaan, havahtuu taas seuraamaan todellisuudessa näyteltyä kuvaa. Tiettyä linjaa pitkin on edettävä, jos haluaa pelin etenevän. Onneksi suoraviivaisten hyppelykohtausten väliin on laitettu toiminnallisia kohtauksia, jossa tulitaisteluita käydään tuttuun kissa ja hiirileikki tyyliin laatikoiden ja konttien takana. Varsinkin vaikeimmalla tasolla peli antaa jo haastetta, jolloin joutuu keksimään sen oikean keinon, tavan tai reitin kukistaa edessä oleva vihollislauma.



Kovia kokenut sankari. 


Mitä vielä?


Nykyään keskustellaan kovasti pelien pituuksista. Muutaman tunnin mittainen seikkailu ei ole enää riittävä vaan pelattavaa tulisi olla useammaksi kymmeneksi tunniksi. Toisaalta taas liikkaakaan peli ei saa kestää tai siihen kyllästyy ennekuin ehtii lopputekstit saavuttamaan. Mielestäni Uncharted sarjan pelit ovat olleet juuri sopivan mittaisia noin 10 tunnin pelikokemuksillaan. Vaikka jotain kohtauksia olisikin voinut tarinallisesti ehkä jättää kertomatta, on niiden mukana olo toiminnan ja tekemisen kannalta hyvä asia. Juonikaan ei varsinaisesti jää junnaamaan paikallaan, vaan kokoajan edetään sulavasti pisteestä toiseen uusien vihjeiden perässä. Ainoastaan ihmettelen miksi taas ”pahikset” sattuvat juuri seuraamaan kun ystävämme löytävät tietyn esineen, jolla pääsee eteenpäin. Toisaalta taas loppupuolella he ovat edelle, edenneet jo syvälle tarinassa, mutta jotenkin kaikki ansat ja pulmat joudutaan ratkaisemaan ”uudelleen” vaikka salaseura on oletettavasti samasta paikasta jonkin aikaa sitten mennyt. Tarina on isolta osalta ennalta arvattavissa lyhyellä aikajanalla, mutta se minne seikkailu lopulta vie ja mitä kautta yllättää pelaajan kerta toisensa jälkeen. Aavikolla harhaillessa tai myrskyisellä valtameriristeilijällä seikkaillessa vesimassojen tullessa rymisten kohti todella kiittää siitä, että on ohjain kädessä eikä oikeasti mukana tarinassa.

Mukana on myös moninpeli, jota on kehuttu. Sitä en kuitenkaan jaksanut kokeilla muuta kuin parin Trophy -palkinnon saamisen verran, jotta sai hankittua ensimmäistä kertaa Uncharted sarjan aikana Platinum Trophyn. Se ainakin itselleni kertoo omaa kieltään pelin laadusta. Moninpeli taitaa nykyään vain kuulua pakonomaisena lisänä peleihin. Unchartedissa se ei näytä olevan pois yksinpelistä, joka on sarjan kantava voima ollut alusta alkaen ja toivottavasti se sellaisena myös pysyy. Pienistä uskottavuuden puutteista, äkkikuolemista ja todella harvoista kauneusvirheistä huolimatta Drake’s Deception on paikkansa ansainnut sarjan kolmantena pelinä ja se onnistuu hienosti vastaamaan niihin odotuksiin, mitä peliltä on totuttu odottamaan. Mukana on myös aiemmista peleistä tuttu lokalisointi myös kotimaisella kielellä, joka on varsin tervetullutta Englanti painotteisella isojen pelien saralla. Vita konsolille on jo tulossa sarjan seuraava tuotos, mutta siltä tuskin odotetaan juurikaan mitään uutta Drake’s Deception osaan verrattuna. Panokset seuraavan ison Uncharted julkaisun kohdalla ovat varmasti jo tähtitieteelliset. Mitä tulevaisuus enää voi tuoda tullessaan? Nyt voi jo havaita Draken silmäripsen värähdyksen ja haavoittuneen hahmon ontuvat liikkeet, joten onneksi ei ole minun tehtävä pelaajana keksiä kuinka seuraavasta osasta saisi vielä hieman paremman. Mielestäni Uncharted 3: Drake’s Deception on sarjan paras peli siitäkin huolimatta, että Uncharted 2 oli jo mestarillinen suoritus.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti