
Peli alkaa heti sarjan fanin kannalta mielenkiintoisella
asetelmalla. Perinteisestä kaavasta poiketen Zelda ei ole tällä kertaa Hyrulen
pulassa oleva prinsessa. Link ja Zelda asuvat pilvien yläpuolella leijuvalla taivassaarella
nimeltään Skyloft. Zelda on Skyloftin oman ritariakatemian rehtorin tytär ja
Link oppilaana kyseisessä akatemiassa. Heti alussa päästään tutustumaan sekä
opiskelemaan uuden tarkemman liiketunnistusohjauksen saloja. Tutorialin
omaisesti käydään läpi niin miekkailutaitoja, kuin loftwing -lintujen
ohjaamista. Linkillä, kuten kaikilla Skyloftin asukkailla on oma lintu, jolla
he taittavat matkoja saarta ympäröiville pienemmille saarille. Elämä tuntuu soljuvan
mukavan leppoisasti Skyloft –saarella. Alussa
on havaittavissa ettei unelias Link ole Zeldalle vain ystävä, vaan erittäin
läheinen sellainen. Kauaa ei ehditä kuitenkaan paratiisissa elämään, kun
valtava tornado erottaa Zeldan Linkistä ja imee tämän pilvien alapuolella
olevaan maailmaan. Link saa tehtäväkseen pelastaa Zeldan ja apuna hänellä on
Jumalattarien miekka, jonka sisällä elelee Linkin tutuksi tulleen apulaisen
virkaa toimittava Fi henkiolento. Miekka onkin isossa osassa ja matkalla valaistaan
sen muuttumista yhdeksi sarjan symboliksi, Mestarin miekaksi.
Vaaka, pysty, vasen vai
oikea?
Skyward Swordin merkittävin uudistus on varmasti
liikeohjauksen askeleen pidemmälle viety pelimekaniikka. Esimakua saatiin jo
edellisessä osassa, mutta MotionPlusan tuoma lisähyöty on laitettu koetukselle.
Lähes kaikessa on liiketunnistus mukana ja peliä onkin selvästi suunniteltu
liikeohjausta silmälläpitäen. Varsinkin miekalla tapahtuvaa tarkkaa heiluttelua
on luvassa todella paljon. Jo perus viholliset opettavat pelaajalle hyvin
nopeasti, että oikeasti on väliä mistä suunnasta kapulaa heilauttaa. Aluksi
tämä on jopa hieman haastavaa ja pelimekaniikka vaatiikin totuttelua. Onneksi
alun tutorialiosuus auttaa asiaa. Ohjaus ei kuitenkaan toimi aukottomasti. Jos
pelaajalla on aikaa päättää mitä kautta miekan tulisi heilahtaa, niin mitään
ongelmaa ei ole. Tarpeeksi rauhallisilla liikkeillä tehtynä ohjaus toimii.
Ongelmia kuitenkin alkoi ilmetä kiivaampaa miekkailua vaativissa tilanteissa.
Useimmat välipomot vaativat miekalla heiluttelua tietyllä tavalla ja
loppupuolella saattaa olla vain yksi ainoa suunta, josta iskun saa menemään
perille. Mikäli ei reagoi tarpeeksi nopeasti huomattuaan suunnan, josta tulisi
lyödä, mahdollisuus on jo hukattu. Äsken täysin oikeasta suunnasta suunnattu
isku onkin jo myöhässä päättyen vihollisen puolustukseen. Siinä voi vielä
syyttää pelaajan hitautta, mutta kun huomaa iskujen lähtevän väärästä suunnasta
vaikka tasan varmasti näki ja luuli tekevänsä iskun sieltä suunnasta mistä piti
alkaa hieman ärsytys käyrä jo nousemaan. Varsinkin oikealta haluttu sivallus
tulee usein ylhäältä tai alhaalta.
Liikeohjainta käytetään aktiivisesti myös tuttuun tapaan
Linkille kertyvien lisävarusteiden käytössä. Esimerkiksi lentävää Beetleä
ohjataan kallistelemalla ohjainta. Tässäkin huomasin useasti että Beetle lähtee
lentämään tai vaappumaan oudosti, koska Wii ei tainnut aina tarkkaan tietää
kuinka päin ohjain pelaajalla oikeasti oli. Ritsalla ja jousipyssyllä ampuminen
sentään tehdään vain nappeja painamalla sekä tähtäämällä. Tähtäyksessäkin
Nintendo tosin luottaa MotionPlus lisän voimaan eikä infrapunavastaanottimeen.
Liikeohjauksen todellinen pelastaja onkin ohjaimen ristiohjaimen ”alas” –nappi.
Tällä napilla saadaan ohjaus synkronoitua takaisin ruudun keskikohtaan
riippumatta siitä minne ohjain osoittaa. Ohjaimen ei siis tarvitse osoittaa
ruutua päin. Pelata voi vaikka vieressä olevaa seinää vasten, mutta silloin
ohjaimen keskipiste on olevinaan seinä. Synkronointi karkaa pikkuhiljaa pois
keskipisteestä, joten ”keskitys” -nappi on ahkerassa käytössä. Liiketunnistus
on pienistä puutteista huolimatta hauska lisä. Kekseliäästi sitä käytetään
erilaisissa tilanteissa. Mikäpäs sen hauskempaa kuin heitellä tähdättyjä
keilapommeja pieneen koloon kapulaa alakautta heilauttamalla, ikään kuin keilatessa!
Ranteen uudenlainen vaativampi ohjaus saa kuitenkin kipeäksi ainakin pelin
alkupuolella. Ohjaukseen sekä sen pieniin puutteisiin oppii kuitenkin
tottumaan. Toisaalta taas lopun kiivaat miekkailukohtaukset väsyttävät myös ja
itse jäinkin kaipaamaan normaalia ohjaustapaa. Minulle liikkeellä tapahtuva
ohjaaminen ei juuri tuo lisäarvoa, vaikka hauskaa se olikin pelin parissa
kokeilla. Skywordin parissa kun vain rentouttava sohvalla pelaaminen ei aina onnistu.
Se on kuitenkin tärkeimpiä syitä miksi pelejä ylipäätään pelataan. Välillä oli
oikeasti noustava etunojaan sohvalle istumaan, jotta miekalla tehdyt
heilutukset saa varmasti menemään oikein. Liiketunnistus onkin mielestäni nyt
nähty kahden Zeldan voimin ja uusimmassa suht toimivana paranneltuna versiona.
Toivonkin että Wii U:n myötä Nintendo siirtyy E3:ssa esitellyn uuden
näytöllisen ohjaimen myötä taas uuteen suuntaan. Mikäpä sen hienompaa kuin
kartta tai vaikkapa esinevalikko kosketusnäytöllä?
Tunnelmallista ja ahdasta
Graafisesti Skyward Sword on nätin näköinen. Wiin tehot
näyttävät taas rooliaan ja ulkoasu ei tietenkään pärjää teräväpiirtoa tukevien
konsolien pelien tasolle. Zeldalle ominainen tunnelma ja värimaailma kuitenkin
välittyy erittäin hyvin ja uudella tavalla maalatun tuntuisen ulkoasun avulla.
Taivaalla leijuvan kotisaaren alapuolella avautuva loputon pilvimassa saa
ajattelemaan että alapuolella on varmasti valtavat alueet tutkittavana. Aluksi
seikkailu eteneekin jouhevasti ja uutta tutkittavaa tulee jatkuvasti.
Mielenkiinto pysyy yllä niin tutkimusmielessä, kuin tarinan osalta. Hieman
avoimempia ulkoalueita sekä rajatumpia luolastoja pusketaan eteen tasaiseen
tahtiin. Jossain kohti pelaaja kuitenkin huomaa ikään kuin kiertävänsä kehää.
Tarina heittelee Linkiä käytännössä kolmen pilvien alapuolella olevan maailman
välillä. Vihreä metsäalue, tuliperäinen vuori sekä aavikoitunut tuulen ja
hiekan maa ovat ilmeeltään tuttuja. Alueet avataan osittain tarinan edetessä.
Vaikka Nintendo onkin turvautunut tavallaan samojen paikkojen kierrättämiseen,
on niihin saatu varsin mukavasti vaihtelua. Hetkittäin kuitenkin tulee tunne,
että taas lennetään jo nähtyä kohti. Siirtyminen paikasta toiseen kun hoidetaan
linnulla lentämällä ja siinä välissä kenties pääsaarella käyden tai sen
ympäröimiä pikkusaaria tutkien. Pelialue ei varsinaisesti ole koolla pilattu ja
kartankin päästä päähän lentää vauhtiportteja apuna käyttäen minuuteissa. Matkailu
ei siis kauheasti vie aikaa, joka on eduksi samojen alueiden kierrätyksessä.
Mielellään tutkii tuonkin nurkan tai käy tarkistamassa onko viereiselle
saarelle tullut uutta tehtävää yhden tarinapätkän jälkeen. Asiaa ei tosin
paranna se, että samoja välipomoja vastaan joutuu taistelemaan myös uudelleen.
Varsinkin kapealla sillalla vastaan asteleva luuranko pisti todella sapen
kiehumaan hetkittäin eikä riemusta hehkuttu kun saaminen heppu asteli myöhemmin
uudelleen eteen. Olisi kieltämättä hieman jotain odottanut Nintendolta näinkin
pitkään kehityksessä olleelta peliltä kuin samojen ja lähes samojen
asioiden/alueiden kierrätystä. Alkavatko kenties ideat jo olemaan lopussa?
Onneksi sentään luolastojen pomot olivat varsin viihdyttäviä ja erilaisia
pelikokemuksia.
Skyloftin saari tuntuu myös aluksi avaralta, mutta paljastuu
lopulta varsin kapeaksi alueeksi. Sinne on kuitenkin saatu ahdettua paljon
tekemistä. Link voikin tarinan sivussa viettää aikaa kylän asukkaita auttaen ja
heidän tarjoamia palveluita käyttäen. Matkalta mukaan kertyy uusien esineiden
lisäksi myös eräänlaisia aarteita, jotka voi viedä sepälle yhdessä jo olemassa
olevaan esineen kanssa. Näin siitä saadaan tehtyä parempi versio. Myös tuttuja parannusjuomia
ja niiden vaikutusta voidaan tehostaa liemien keittäjän luona lisäämällä hieman
joukkoon matkalla kerättyjä ötököitä. Pelissä voi myös myydä entistä enemmän
tavaraa ja näin saada Zelda sarjan tuttua valuuttaa ostoksiin. Yöllä ja
päivällä on myös oma tehtävänsä, joka on hoidettu varsin helposti vain
nukkumalla sängyssä joko aamuun tai iltaan. Yksinkertaista, eikä liian tarkkaa
tuntipeliä. Toisaalta varsin järkeenkäypää alussa selväksi tulleiden Linkin
unenlahjojen vuoksi.
Edelleen samat ärsykkeet
Uusi ohjaustyyli on muuttanut ison osan Zelda sarjasta, eikä
aina välttämättä parempaan suuntaan. Lisäksi eräs ainakin henkilökohtainen
ärsyke on edelleen taas tuttuun tapaan mukana. Miksi ihmeessä samat tekstit
täytyy lukea aina vain uudelleen? Kun pelissä löytää esimerkiksi aarteen tai
ötökän ensimmäistä kertaa, niin Link nostaa sen esiin ja tekstiruutu kertoo
hieman tietoa kohteesta. Seuraavalla kerralla kun sama aarre osuu kohdalle,
kuuluu vain tuttu ääni, eikä sitä sen koomin esitellä uudelleen. Ei ainakaan
ennen seuraavaa koneen sammutusta. Kun jatkaa tallennettua peliä, joudutaan
taas katsomaan jokaisen esineen esittelytekstit kertaalleen uudelleen. Samoin
yksi ärsyttävä piirre on Skyloft saarelta hyppy tuntemattomaan, jotta voisi
kutsua lintunsa ja lähteä lentämään. No tämä täytyy tehdä vain tietyiltä
tasanteilta. Jos vahingossa tai tahallaan sattuu hyppäämään väärästä kohdasta
pilvien pehmeään syleilyyn, niin tulee vahtiritarit pelastamaan sankarimme loputtomalta
pudotukselta. Kuinka hölmöä tämä on, jos kerta puutasanteelta hypättynä voi
kutsua oman linnun hätiin? Luolastossa kuiluun tai laavaan hypyllä päätyy vain
hyppypaikan reunalle, joka on paljon käyttäjäystävällisempi tapa. Selitykset
tilanteelle täytyy lisäksi kerrata joka kerta uudestaan. Eikö olisi korkea aika
jo tallennukseen sisältää mitä on nähty ja mitä ei?
Kaikesta tästä hieman negatiivisestakin tekstistä huolimatta
Skyward Sword on loistava peli ja ehdottomasti Zelda nimen arvoinen. Sen
parissa upposi lähes 60 tuntia. Se ei onnistu saavuttamaan sitä hurmiota jonka
Ocarina Of Time on sisimpään jättänyt, mutta on oman aikansa huippupeli
pienistä yskähtelyistä huolimatta. Nekin tosin aiheutuvat lähinnä ohjauksen
pienistä epäkohdista. Ei missään tapauksessa täydellinen, mutta todella hyvä ja
pelaamisen arvoinen peli. Nintendo on taas kerran osoittanut, että se osaa tehdä
pelejä omille laitteilleen ottaen niistä kaiken hyödyn irti. Skyward Sword
onnistuu tavoittamaan Zeldan tunnelman ja se on seikkailu, jossa pelaajana ei
halua jäädä paikalleen vaan määrätietoisesti pyrkii selvittämään ympäristön
mysteerit ja sen mikä Zeldan ja Linkin rooli tällä kertaa tässä tarinassa
oikein onkaan. Pelin musiikkiin olisin toivonut hieman pontevuutta ja uusia
ideoita. Tuttuja Zeldasävelmiä kuullaan uudelleen sovitettuina, mutta jotenkin
musiikki ja äänimaailma jää vaisuksi. Ääninäyttelyä ei edelleenkään ole mukana
eikä sitä tarvitsekaan. Satunaiset höläytykset, huudot ja ihmetykset ovat
omiaan kertomaan minkä sarjan peliä keskusteluja lukiessa oikein pelaa.
The Legend of Zelda: Skyward Sword jää varmasti Wiin
viimeiseksi Zelda peliksi, mutta se osoittaa sarjan voivan hyvin. Jos Nintendo
keksii vielä uutta pelimekaniikkaa ja aina yhtä mukaansa tempaavan tarinan
Linkin ja Zeldan välille, ei tulevasta Wii U:n Zeldasta varmastikaan tule
pettymys. Tuleehan se siirtämään sarjan vihdoin HD aikaan. Maltan tuskin
odottaa, mutta se onkin Zelda sarjan yksi vahvuus etenkin isoilla konsoleilla. Pelejä
ei tule vuosittain, eikä edes joka toinen vuosi vaan odottaminen palkitaan aina
mahtavalla ja tutunuudella seikkailulla.
Kuvalähde: nintendo.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti