torstai 29. joulukuuta 2011

Vuosi 2011


Vuosi 2011 on päättymässä ja hyvä hetki hieman kirjata ylös mitä kaikkea vuosi 2011 toikaan tullessaan. Näin vuoden lopulla ulos katsoessa näyttää aika synkältä ja se kuvastaa aika hyvin tietyltä osaltaan kulunutta vuotta. Aluksi voi kuitenkin muistella alkuvuotta, jolloin kaikki oli vielä hieman valoisampaa. Luntakin oli maassa! Kaksi edellistä talvea ovat olleen ainakin pääkaupunkiseudulla varsin rankkoja kovan lumentulon vuoksi. Kaupunki oli useaan otteeseen helisemässä lumimassojen kanssa, eivätkä kaikki lumenkaatopaikat ehtineet sulaa tyhjiksi edes lämpimän kesän aikana. Nyt onkin palattu ”normaaliin” talviseen rytmiin ja lunta on saatu etelässä odotella. Mustaa joulua vietettiin Helsingissä. Itse sain valkeaa joulutunnelmaa kokea Mikkelissä, jossa aatoksi satoi mukava vaikkakin kostea lumipeite. Tapaninpäivänä lumi oli kuitenkin lähes täysin jo sulanut. Myös pohjoisessa lumesta on ollut pulaa, sillä peruttiinhan tältä vuodelta esimerkiksi Levin pujottelun maailmancup kilpailut. Edellisen kerran tämä taisi tapahtua 2007, joten ei Suomessa aina lunta ole edes lapissa. Onneksi joulukuun alussa itsenäisyyspäivän tienoilla Rukalla kuitenkin oli päästy sen verran tykittämään, että perinteinen työpaikan retki rinteisiin onnistui hienosti.

Paitsi vastakohtien talvista niin maailmaa ravisuttavista asioista varmasti tullaan vuosi 2011 muistamaan. Google onkin tehnyt hyvän tiivistelmän kuluneesta vuodesta:




Japanissa koettiin kauhunhetkiä isossa maanjäristyksessä sekä tsunamin aiheuttamassa kaaoksessa. Seurauksena oli mm. ydinvoimala onnettomuus ja luonnonkatastrofi heijastuivat isosti myös pelialalle. Sonyn ja Nintendon kotimaa pysähtyi lähes täysin, joka vaikutti varmasti niin pelien kehitykseen kuin laitteiden tuotantoon ja markkinointiin.

Yhdysvallat sai kiinni ja surmattua salaisessa sotilasoperaatiossa terroristijärjestö al-Quaidan johtajan Osama bin Ladenin, joka oli vastuussa 10 -vuotta sitten New Yorkissa tapahtuneeseen terrori-iskuun. Lentokoneiden aiheuttaman törmäyksen vuoksi sortui Manhattanin maamerkki, WTC:n kaksoistornit sekä muutama muun rakennus. 10 –vuotis päivälle odoteltiin uutta suurta iskua, mutta onneksi sitä ei tapahtunut.

Kansan joukot eripuolilla maailmaa nousivat vastustamaan maansa oloja ja esimerkiksi Egyptissä valta vaihtui. Eurooppaa on koko vuoden piinannut velkakriisi, joka kärjistyi Kreikan ahdinkoon, mielenosoituksiin, lakkoihin ja muiden Euroopan-maiden kiistaan erilaisten tukipakettien antamisesta. Onpahan Kreikan asevoimia vahvistettu mukavasti vaikka maa ei pysty maksamaan palkkojaan omalle kansalleen.

Kuten joka vuosi niin useat merkkihenkilöt eivät nähneet vuotta 2012. Heidän joukossaan pitkään sairastellut Applen perustaja Steve Jobs. Hänen kuolemansa pysäytti maailmaa varmasti sen joka kolkassa varsinkin teknologiaa seuraavien ihmisten parissa. Useissa maissa Jobsin muistoa kunnioittaen ihmiset kerääntyivät Applen liikkeiden edustalle hiljentymään. Samoihin aikoihin julkaistiin Jobsin elämänkerta, jota itse olen yrittänyt lueskella. Kirja on varsin mielenkiintoinen ja antaa aika erilaisen kuvan Jobsista henkilönä ja siitä millaisen tien Apple ja Jobs ovat käyneet matkalla nykyiseen arvostukseen. Lisää kirjasta varmaan jossain vaiheessa. Olen kuitenkin todella huono ja hidas lukemaan kirjoja, joten vajaa 600 sivuisen opuksen lukemiseen minulta menee todella paljon aikaa.

Norjan Oslossa koetaan kauhunhetkiä kun ensin kaupungin keskustassa räjähtää autopommi ja myöhemmin saadaan tietää että nuorisoleirillä, Oslon liepeillä olevalla saarella ammuskellaan. Anders Behring Breivik on surmasi teoillaan lähes 80 ihmistä.

Eikä sovi unohtaa tietenkään 16 –vuotta odotettua Leijonien tuomaa jääkiekon MM-kultaa!!!

Persujen vaalivoitto ja hallituksesta silti ulos jäänti, sosiaalisen median nousu, suomalaisen Rovion kehittämän Angry Birds –pelisarjan jatkuva nousu, Applen tuotteiden voittokulku etenkin tablet markkinoilla sekä iPhonen marssi Nokian kustannuksella, kuten myös Nokian uusi tuleminen Lumia mallistolla voinee nostaa vuoden uutisiin.

Wikipediassa lisää tiivistettynä listana useita tapahtumia mitkä jäänyt mainitsematta. http://en.wikipedia.org/wiki/2011


Henkilökohtaisesti vuosi tulee kaikesta huolimatta olemaan todellinen onnen vuosi ja etenkin kesä todellinen rakkauden kesä. <3 ;)


Pelaajan painajainen vai paratiisi?

Vuosi 2011 on ollut varsin synkkää ja surullista aikaa ainakin uutisten valossa, mutta onneksi jotain hyvääkin. Ainakin pelien ystäviä on tänä vuonna hemmoteltu oikein olan takaa. En oikein tiedä onko se hyvä asia, koska itsellänikin on useita pelejä jäänyt pelaamatta vain sen vuoksi että ei ole aikaa kaikille. Harmikseni olen huomannut että koko vuoden aikana on tullut pelattua vain suuren luokan hittejä. Keskikastin hyvät pelit ja vähemmän arvostetut varmasti loistavat tuotokset on jouduttu sivuuttamaan. Varsinkin loppuvuoden tykitys on ollut todella uskomatonta ja on joutunut oikein aikataulun suunnittelemaan pelattaville peleille. Ainakin seuraavat pelit vuoden tarjonnasta on tullut koettua:
  • ·         LittleBigPlanet 2
  • ·         Kirby's Epic Yarn
  • ·         Assassin’s Creed: Brotherhood
  • ·         L.A. Noire
  • ·         Duke Nukem Forever
  • ·         Xenoblade Chronicles
  • ·         Batman: Arkham City
  • ·         Uncharted 3: Drake's Deception
  • ·         The Legend of Zelda: Skyward Sword

Listalta saattaa tosin puuttua jokunen nimike, mutta varsin moni peli on tullut vuoden 2011 aikana pelattua. Olen pelaaja, joka pelaa pelin läpi ja sen jälkeen siihen ei juuri enää kosketa. Esimerkiksi Uncharted ja Zelda on pelattu kokonaan läpi, joten niihin tuskin tulen palaamaan millään tavalla. Useimmat pelit ovat hyviä, jotka mielellään pelaa tarinan osalta läpi, mutta kaikkia pikkujuttuja ei jaksa alkaa metsästää. Poikkeuksena ehkä Batman, josta olen nyt Zeldan pelaamisen jälkeen alkanut tutkimaan ja selvittämään arvoituksia. Varsin mukavaa puuhaa! Kyseisestä pelistä varmasti tulossa vielä oma blogaus ensivuodenpuollea, kuhan saan pelin lopullisesti päätökseen. Batman on ehdottomasti yksi vuoden hienoimmista ja tyylikkäimmistä peleistä. Kuitenkin pienistä puutteistaan huolimatta The Legend of Zelda: Skyward Sword saa minulta Vuoden peli –tittelin!

Itse peliteollisuus on ollut isossa myllerryksessä vuoden aikana. Jo edellä mainittu Japanin luonnonkatastrofi aiheutti oman kolhunsa, mutta yksi merkittävimpiä tapauksia oli varmasti Sonyn PlayStation Network verkkopalveluun kohdistettu hakkereiden isku. Tämän seurauksena kymmenien miljoonien ihmisten tiedot päätyivät väärille teille ja Sony joutui sulkemaan palvelunsa pitkäksi aikaa. Onnistuneesti on kuitenkin comeback saatu tehtyä, eikä tapausta kovinkaan paljon enää missään ole muisteltu. Lisäksi E3 messuilla paljastettiin uuden konsolisukupolven alkupaloja. Nintendo toi Wii U konsolinsa julkisuuteen ja sen mukana uuden, isolla kosketusnäytöllä varustetun ohjaimen. Tämä antaa osviittaa siitä että Wiin varsinaisesta uudistuksesta, eli liikeohjauksesta oltaisiin luopumassa. Itse ainakin ottaisin mielelläni vastaan uuden ohjaustavan, jossa olisi mukana kosketusnäyttö, mutta myös vanha kunnon ohjaimella tapahtuva ohjaus. Lisäksi Nintendo aloitti 3D tekniikkaan pohjautuvan Nintendo 3DS käsikonsolin myynnin. Se tosin ei mitään lentävää lähtöä ole saanut ja Nintendolle harvinaiseen tyyliin konsolin hintaa jouduttiinkin lähes heti julkaisun jälkeen laskemaan. Hinnan lasku ja joulu piristivät myyntiä ja joulun alla 3DS onkin yltänyt sen historian parhaaseen myyntiin. Itse ainakin odotan ensivuotta ja mitä todennäköisimmin julkaistavaa uutta versiota, jossa kaksi analogitikkua. Saa tosin nähdä innostuuko silloinkaan, koska DS toisi ison läjän pelejä joita haluaisi pelata. Mistähän sen ajan vain löytäisi?

Vuoden varrella on monta huippunimikettä jäänyt täysin väliin. Mass Effect 2, Dead Space 2, Portal 2, Deus Ex: Human Revolution, Dark Souls, Skyrim, Trine2… Siinä muutamia poimintoja, joihin olisin halunnut tutustua, jos vain aikaa olisi kunnolla. En halua pelata pelejä vain raapaisemalla niiden alkua ja sitten siirtymällä seuraavaan. Jääköön kokonaan väliin, jos ei ehdi koko peliä pelaamaan. Toivottavasti jossain vaiheessa ehdin edes joihinkin näistä tutustumaan. Alkuvuosi 2012 näyttää lupaavalta pelien suhteen, joten sekään ei kauheasti ylimääräistä aikaa tuo. Pelaajana edessä onkin varsin miellyttävä ongelma. Hyviä pelejä tulee liikaa. Melkein voisi jo toivoa vuotta, jolloin ei tulisi mitään uutta pelattavaa, jotta ehtisi edellisvuosien väliin jääneitä pelejä käymään läpi. Uusi konsolisukupolvi jo kuitenkin kolkuttelee eikä esimerkiksi Final Fantasy sarjan uusin osa, Diablo 3, Max Payne 3, GTA5, Wii U ja monet muut tulokkaat jätä varmasti pelaajalle yhtään ylimääräistä aikaa tulevinakaan vuosina.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Rauhallista Joulua!

Oikein mukavaa ja rauhallista Joulua!

Viimeiset pari talvea ovat olleet erittäin lumisia, mutta tänä vuonna ei Helsingissä lunta ole. Mikkelissä puolestaan on aattona satanut muutaman sentin verran vetistä lunta, mutta parempi sekin kuin musta maa.

Rentouttavaa Joulua siis kaikille ja pelatkaa ahkerasti kuitenkin lähimmäisiä muistaen.

tiistai 20. joulukuuta 2011

The Legend of Zelda: Skyward Sword


Kuten olen jo esittelyssäni kertonut, Zelda sarja on yksi rakkaimmista pelisarjoista. Pelkästään sen sarjan pelit ovat hyvä syy hankkia Nintendon konsolit kerta toisensa jälkeen ja kannettavien DS konsoleiden hankkimista vastaan joutuukin taistelemaan tästä syystä. Uusin tulokas Skyward Sword on ainut, ainoastaan Wiille kehitetty Zelda seikkailu. Edellinen Wiille julkaistu peli Twilight Princess oli alkujaan Cuben seikkailu. Odotukset olivatkin korkealla, mutta pelkona taka-alalla Wiin liikeohjauksen toimivuus. Nintendo on kovasti kehunut MotionPlus -ohjaimen avulla tapahtuvaa Skyward Swordin ohjausmekaniikkaa ja edellisten Zeldojen laatua tuskin lähdetään huonontamaan huonommalla ohjauksella. Vai lähdettiinkö?





Peli alkaa heti sarjan fanin kannalta mielenkiintoisella asetelmalla. Perinteisestä kaavasta poiketen Zelda ei ole tällä kertaa Hyrulen pulassa oleva prinsessa. Link ja Zelda asuvat pilvien yläpuolella leijuvalla taivassaarella nimeltään Skyloft. Zelda on Skyloftin oman ritariakatemian rehtorin tytär ja Link oppilaana kyseisessä akatemiassa. Heti alussa päästään tutustumaan sekä opiskelemaan uuden tarkemman liiketunnistusohjauksen saloja. Tutorialin omaisesti käydään läpi niin miekkailutaitoja, kuin loftwing -lintujen ohjaamista. Linkillä, kuten kaikilla Skyloftin asukkailla on oma lintu, jolla he taittavat matkoja saarta ympäröiville pienemmille saarille. Elämä tuntuu soljuvan mukavan leppoisasti Skyloft –saarella.  Alussa on havaittavissa ettei unelias Link ole Zeldalle vain ystävä, vaan erittäin läheinen sellainen. Kauaa ei ehditä kuitenkaan paratiisissa elämään, kun valtava tornado erottaa Zeldan Linkistä ja imee tämän pilvien alapuolella olevaan maailmaan. Link saa tehtäväkseen pelastaa Zeldan ja apuna hänellä on Jumalattarien miekka, jonka sisällä elelee Linkin tutuksi tulleen apulaisen virkaa toimittava Fi henkiolento. Miekka onkin isossa osassa ja matkalla valaistaan sen muuttumista yhdeksi sarjan symboliksi, Mestarin miekaksi.


Vaaka, pysty, vasen vai oikea?

Skyward Swordin merkittävin uudistus on varmasti liikeohjauksen askeleen pidemmälle viety pelimekaniikka. Esimakua saatiin jo edellisessä osassa, mutta MotionPlusan tuoma lisähyöty on laitettu koetukselle. Lähes kaikessa on liiketunnistus mukana ja peliä onkin selvästi suunniteltu liikeohjausta silmälläpitäen. Varsinkin miekalla tapahtuvaa tarkkaa heiluttelua on luvassa todella paljon. Jo perus viholliset opettavat pelaajalle hyvin nopeasti, että oikeasti on väliä mistä suunnasta kapulaa heilauttaa. Aluksi tämä on jopa hieman haastavaa ja pelimekaniikka vaatiikin totuttelua. Onneksi alun tutorialiosuus auttaa asiaa. Ohjaus ei kuitenkaan toimi aukottomasti. Jos pelaajalla on aikaa päättää mitä kautta miekan tulisi heilahtaa, niin mitään ongelmaa ei ole. Tarpeeksi rauhallisilla liikkeillä tehtynä ohjaus toimii. Ongelmia kuitenkin alkoi ilmetä kiivaampaa miekkailua vaativissa tilanteissa. Useimmat välipomot vaativat miekalla heiluttelua tietyllä tavalla ja loppupuolella saattaa olla vain yksi ainoa suunta, josta iskun saa menemään perille. Mikäli ei reagoi tarpeeksi nopeasti huomattuaan suunnan, josta tulisi lyödä, mahdollisuus on jo hukattu. Äsken täysin oikeasta suunnasta suunnattu isku onkin jo myöhässä päättyen vihollisen puolustukseen. Siinä voi vielä syyttää pelaajan hitautta, mutta kun huomaa iskujen lähtevän väärästä suunnasta vaikka tasan varmasti näki ja luuli tekevänsä iskun sieltä suunnasta mistä piti alkaa hieman ärsytys käyrä jo nousemaan. Varsinkin oikealta haluttu sivallus tulee usein ylhäältä tai alhaalta.

Liikeohjainta käytetään aktiivisesti myös tuttuun tapaan Linkille kertyvien lisävarusteiden käytössä. Esimerkiksi lentävää Beetleä ohjataan kallistelemalla ohjainta. Tässäkin huomasin useasti että Beetle lähtee lentämään tai vaappumaan oudosti, koska Wii ei tainnut aina tarkkaan tietää kuinka päin ohjain pelaajalla oikeasti oli. Ritsalla ja jousipyssyllä ampuminen sentään tehdään vain nappeja painamalla sekä tähtäämällä. Tähtäyksessäkin Nintendo tosin luottaa MotionPlus lisän voimaan eikä infrapunavastaanottimeen. Liikeohjauksen todellinen pelastaja onkin ohjaimen ristiohjaimen ”alas” –nappi. Tällä napilla saadaan ohjaus synkronoitua takaisin ruudun keskikohtaan riippumatta siitä minne ohjain osoittaa. Ohjaimen ei siis tarvitse osoittaa ruutua päin. Pelata voi vaikka vieressä olevaa seinää vasten, mutta silloin ohjaimen keskipiste on olevinaan seinä. Synkronointi karkaa pikkuhiljaa pois keskipisteestä, joten ”keskitys” -nappi on ahkerassa käytössä. Liiketunnistus on pienistä puutteista huolimatta hauska lisä. Kekseliäästi sitä käytetään erilaisissa tilanteissa. Mikäpäs sen hauskempaa kuin heitellä tähdättyjä keilapommeja pieneen koloon kapulaa alakautta heilauttamalla, ikään kuin keilatessa! Ranteen uudenlainen vaativampi ohjaus saa kuitenkin kipeäksi ainakin pelin alkupuolella. Ohjaukseen sekä sen pieniin puutteisiin oppii kuitenkin tottumaan. Toisaalta taas lopun kiivaat miekkailukohtaukset väsyttävät myös ja itse jäinkin kaipaamaan normaalia ohjaustapaa. Minulle liikkeellä tapahtuva ohjaaminen ei juuri tuo lisäarvoa, vaikka hauskaa se olikin pelin parissa kokeilla. Skywordin parissa kun vain rentouttava sohvalla pelaaminen ei aina onnistu. Se on kuitenkin tärkeimpiä syitä miksi pelejä ylipäätään pelataan. Välillä oli oikeasti noustava etunojaan sohvalle istumaan, jotta miekalla tehdyt heilutukset saa varmasti menemään oikein. Liiketunnistus onkin mielestäni nyt nähty kahden Zeldan voimin ja uusimmassa suht toimivana paranneltuna versiona. Toivonkin että Wii U:n myötä Nintendo siirtyy E3:ssa esitellyn uuden näytöllisen ohjaimen myötä taas uuteen suuntaan. Mikäpä sen hienompaa kuin kartta tai vaikkapa esinevalikko kosketusnäytöllä?



Tunnelmallista ja ahdasta

Graafisesti Skyward Sword on nätin näköinen. Wiin tehot näyttävät taas rooliaan ja ulkoasu ei tietenkään pärjää teräväpiirtoa tukevien konsolien pelien tasolle. Zeldalle ominainen tunnelma ja värimaailma kuitenkin välittyy erittäin hyvin ja uudella tavalla maalatun tuntuisen ulkoasun avulla. Taivaalla leijuvan kotisaaren alapuolella avautuva loputon pilvimassa saa ajattelemaan että alapuolella on varmasti valtavat alueet tutkittavana. Aluksi seikkailu eteneekin jouhevasti ja uutta tutkittavaa tulee jatkuvasti. Mielenkiinto pysyy yllä niin tutkimusmielessä, kuin tarinan osalta. Hieman avoimempia ulkoalueita sekä rajatumpia luolastoja pusketaan eteen tasaiseen tahtiin. Jossain kohti pelaaja kuitenkin huomaa ikään kuin kiertävänsä kehää. Tarina heittelee Linkiä käytännössä kolmen pilvien alapuolella olevan maailman välillä. Vihreä metsäalue, tuliperäinen vuori sekä aavikoitunut tuulen ja hiekan maa ovat ilmeeltään tuttuja. Alueet avataan osittain tarinan edetessä. Vaikka Nintendo onkin turvautunut tavallaan samojen paikkojen kierrättämiseen, on niihin saatu varsin mukavasti vaihtelua. Hetkittäin kuitenkin tulee tunne, että taas lennetään jo nähtyä kohti. Siirtyminen paikasta toiseen kun hoidetaan linnulla lentämällä ja siinä välissä kenties pääsaarella käyden tai sen ympäröimiä pikkusaaria tutkien. Pelialue ei varsinaisesti ole koolla pilattu ja kartankin päästä päähän lentää vauhtiportteja apuna käyttäen minuuteissa. Matkailu ei siis kauheasti vie aikaa, joka on eduksi samojen alueiden kierrätyksessä. Mielellään tutkii tuonkin nurkan tai käy tarkistamassa onko viereiselle saarelle tullut uutta tehtävää yhden tarinapätkän jälkeen. Asiaa ei tosin paranna se, että samoja välipomoja vastaan joutuu taistelemaan myös uudelleen. Varsinkin kapealla sillalla vastaan asteleva luuranko pisti todella sapen kiehumaan hetkittäin eikä riemusta hehkuttu kun saaminen heppu asteli myöhemmin uudelleen eteen. Olisi kieltämättä hieman jotain odottanut Nintendolta näinkin pitkään kehityksessä olleelta peliltä kuin samojen ja lähes samojen asioiden/alueiden kierrätystä. Alkavatko kenties ideat jo olemaan lopussa? Onneksi sentään luolastojen pomot olivat varsin viihdyttäviä ja erilaisia pelikokemuksia.




Skyloftin saari tuntuu myös aluksi avaralta, mutta paljastuu lopulta varsin kapeaksi alueeksi. Sinne on kuitenkin saatu ahdettua paljon tekemistä. Link voikin tarinan sivussa viettää aikaa kylän asukkaita auttaen ja heidän tarjoamia palveluita käyttäen. Matkalta mukaan kertyy uusien esineiden lisäksi myös eräänlaisia aarteita, jotka voi viedä sepälle yhdessä jo olemassa olevaan esineen kanssa. Näin siitä saadaan tehtyä parempi versio. Myös tuttuja parannusjuomia ja niiden vaikutusta voidaan tehostaa liemien keittäjän luona lisäämällä hieman joukkoon matkalla kerättyjä ötököitä. Pelissä voi myös myydä entistä enemmän tavaraa ja näin saada Zelda sarjan tuttua valuuttaa ostoksiin. Yöllä ja päivällä on myös oma tehtävänsä, joka on hoidettu varsin helposti vain nukkumalla sängyssä joko aamuun tai iltaan. Yksinkertaista, eikä liian tarkkaa tuntipeliä. Toisaalta varsin järkeenkäypää alussa selväksi tulleiden Linkin unenlahjojen vuoksi.


Edelleen samat ärsykkeet

Uusi ohjaustyyli on muuttanut ison osan Zelda sarjasta, eikä aina välttämättä parempaan suuntaan. Lisäksi eräs ainakin henkilökohtainen ärsyke on edelleen taas tuttuun tapaan mukana. Miksi ihmeessä samat tekstit täytyy lukea aina vain uudelleen? Kun pelissä löytää esimerkiksi aarteen tai ötökän ensimmäistä kertaa, niin Link nostaa sen esiin ja tekstiruutu kertoo hieman tietoa kohteesta. Seuraavalla kerralla kun sama aarre osuu kohdalle, kuuluu vain tuttu ääni, eikä sitä sen koomin esitellä uudelleen. Ei ainakaan ennen seuraavaa koneen sammutusta. Kun jatkaa tallennettua peliä, joudutaan taas katsomaan jokaisen esineen esittelytekstit kertaalleen uudelleen. Samoin yksi ärsyttävä piirre on Skyloft saarelta hyppy tuntemattomaan, jotta voisi kutsua lintunsa ja lähteä lentämään. No tämä täytyy tehdä vain tietyiltä tasanteilta. Jos vahingossa tai tahallaan sattuu hyppäämään väärästä kohdasta pilvien pehmeään syleilyyn, niin tulee vahtiritarit pelastamaan sankarimme loputtomalta pudotukselta. Kuinka hölmöä tämä on, jos kerta puutasanteelta hypättynä voi kutsua oman linnun hätiin? Luolastossa kuiluun tai laavaan hypyllä päätyy vain hyppypaikan reunalle, joka on paljon käyttäjäystävällisempi tapa. Selitykset tilanteelle täytyy lisäksi kerrata joka kerta uudestaan. Eikö olisi korkea aika jo tallennukseen sisältää mitä on nähty ja mitä ei?



Kaikesta tästä hieman negatiivisestakin tekstistä huolimatta Skyward Sword on loistava peli ja ehdottomasti Zelda nimen arvoinen. Sen parissa upposi lähes 60 tuntia. Se ei onnistu saavuttamaan sitä hurmiota jonka Ocarina Of Time on sisimpään jättänyt, mutta on oman aikansa huippupeli pienistä yskähtelyistä huolimatta. Nekin tosin aiheutuvat lähinnä ohjauksen pienistä epäkohdista. Ei missään tapauksessa täydellinen, mutta todella hyvä ja pelaamisen arvoinen peli. Nintendo on taas kerran osoittanut, että se osaa tehdä pelejä omille laitteilleen ottaen niistä kaiken hyödyn irti. Skyward Sword onnistuu tavoittamaan Zeldan tunnelman ja se on seikkailu, jossa pelaajana ei halua jäädä paikalleen vaan määrätietoisesti pyrkii selvittämään ympäristön mysteerit ja sen mikä Zeldan ja Linkin rooli tällä kertaa tässä tarinassa oikein onkaan. Pelin musiikkiin olisin toivonut hieman pontevuutta ja uusia ideoita. Tuttuja Zeldasävelmiä kuullaan uudelleen sovitettuina, mutta jotenkin musiikki ja äänimaailma jää vaisuksi. Ääninäyttelyä ei edelleenkään ole mukana eikä sitä tarvitsekaan. Satunaiset höläytykset, huudot ja ihmetykset ovat omiaan kertomaan minkä sarjan peliä keskusteluja lukiessa oikein pelaa.

The Legend of Zelda: Skyward Sword jää varmasti Wiin viimeiseksi Zelda peliksi, mutta se osoittaa sarjan voivan hyvin. Jos Nintendo keksii vielä uutta pelimekaniikkaa ja aina yhtä mukaansa tempaavan tarinan Linkin ja Zeldan välille, ei tulevasta Wii U:n Zeldasta varmastikaan tule pettymys. Tuleehan se siirtämään sarjan vihdoin HD aikaan. Maltan tuskin odottaa, mutta se onkin Zelda sarjan yksi vahvuus etenkin isoilla konsoleilla. Pelejä ei tule vuosittain, eikä edes joka toinen vuosi vaan odottaminen palkitaan aina mahtavalla ja tutunuudella seikkailulla.

Kuvalähde: nintendo.fi

torstai 15. joulukuuta 2011

Omena tuli taloon



Tietokoneiden maailmassa olen aina ollut valtaosan tavoin Windows käyttäjä. Siitä tuli lopulta ammatti, mutta kiinnostusta on ollut tutustua muihinkin alustoihin. Linux maailmaan olen useammankin kerran yrittänyt päästä kiinni tuloksetta. Sen sijaan Apple on kiinnostanut jo varsin pitkään, mutta osittain hintansa ja jonkinlaisen epävarmuuden vuoksi en ole omenalogolla varustettuihin tuotteisiin koskenut. Applen julkistettua iPhonen ja huomattuani Nokian laadun syöksyn puhelinmarkkinoilla mielenkiinto entistä enemmän alkoi kasvaa.

Apple on mullistanut jo usean teknologian alan omilla tuotteillaan vaikka yhtiön tuotteet ovat usein hintansa puolesta kalleimmasta päästä. Vaikka laitteet maksavat, niin niiden käyttö on kuitenkin jo edesmenneen Steve Jobsin ja Applen insinöörien taidonnäytteen tuloksena erittäin helppoa. Apple on myös onnistunut luomaan itselleen ohjelmistojen, musiikin, elokuvien ja videoiden jakeluverkoston, jollaista ei ole muilla. Applen Store ja iTunes ohjelmistot ovat sen verran kätevästä integroituna Applen laitteisiin, että niissä on melkein liian helppo tehdä ostoksia.

Oma varsinainen kosketus Applen tuotteisiin tapahtui varsin hiljattain iPhone 4S:n myötä. iPhone puhelimen hankinta on ollut pitkään mielessä, mutta kova hinta on toistaiseksi pitänyt kukkaron nyörit kiinni. Nokian E90 puhelimella olen pärjännyt tähän asti noin neljän vuoden ajan, mutta sille ei ole pitkään aikaan tullut enää mitään sovelluksia. Teknologian suur käyttäjän kuitenkin haluan pysyä ajan tasalla myös puhelimen käytössä. Olikin siis viimein aika vaihtaa puhelin uuteen, mutta mihin?

Apple on onnistunut nostamaan iPhonen niin suosituksi, että Applen App Storeen uudet sovellukset tehdään lähes poikkeuksetta ensimmäisenä. Toki pahin kilpailija Googlen Android on varsin varteen otettava vastustaja ja myös sille julkaistaan versiot melko pian. Kuitenkin iso osa sovelluksista on tarkoitettu vain iPhonella käytettäväksi. Androidissa minua kuitenkin hiertää enemmän itse käyttöjärjestelmän tuki. Vaikka Google kehittää ja päivittää Android käyttöjärjestelmäänsä, niin se ei tarkoita että saan puhelimeeni uusimmat ominaisuudet käyttöön. Android on avoin ja ilmainen laitevalmistajille, joten kaikki puhelinvalmistajat tekevät siitä oman version. Tämä tarkoittaa että laitevalmistajan pitäisi päivittää käyttöjärjestelmäänsä. Näyttää kuitenkin pahasti siltä että näin ei tapahdu. Valmistajat kehittävät kokoajan uusia malleja puhelimista ja niihin tulee uudempi räätälöity versio käyttöön. Vanhat mallit unohdetaan hyvinkin nopeasti ja jo julkaisuhetkellä puhelimessa on todennäköisesti vanha versio Android alustasta. Aiheesta oli myös juttua Tietokone -lehden artikkelissa.

Apple puolestaan käyttää omaa iOS käyttöjärjestelmää ja kehittää sitä. Sama käyttöjärjestelmä on käytössä kaikissa vanhoissakin iPhone puhelimissa, joten Applen suhteen voi luottaa kehityksen jatkuvan. Lisäksi Apple tarkistaa kaikki sovellukset jotka Storeen päästetään. Tämä mielestäni on hyvä valttikortti pitämään iOS:n tuholaiset kurissa. Googlen Android puhelimissa on jo nähty virus- ja haittaohjelmia, jotka leviävät Googlen sovellusjakelukanavan kautta. Google ei tarkista sovelluksia, joten ne pääsevät mellastamaan kaupassa vapaasti kunnes huomataan tuholaisiksi.

Yksi merkittävin syy kuitenkin varmasti oli, oi niin ihanan ja rakkaan tyttöystäväni hyvä tuuri. Hän meni ja voitti itselleen oman iPhone 4S puhelimen eräästä Facebookin kilpailusta. Eihän sitä tarvinnut kuin yksi viikonloppu hieman kokeilla kyseistä kapulaa ja olin lopullisesti myyty. Kaikki edellä mainitut seikat sekä tämä onnekas tapahtuma vahvisti asian lopulta Apple iPhonen suuntaan ja sellaisen päätinkin poimia kaupan puhelinsadon hyllystä mukaani.

iPhone 4S


Olen ollutkin puhelimeen erittäin tyytyväinen. Puhelin on tyylikäs ja helppokäyttöinen, vaikka Appl osittain tietyillä toimilla rajoittaakin käytettävyyttä. Näyttö on uskomattoman tarkka ja vaikka se onkin pienempi kuin moni kilpailijansa näyttö, niin se on kuitenkin markkinoiden laadukkain ja tarkin. App Store ja iTunes palvelut ovat vertaansa vailla ja puhelimen muisti täyttyykin kovaa tahtia niin ilmaisista kuin joistain maksullisista sovelluksista. Pääsääntöisesti sovellukset  maksavat vain muutaman euron, joten mielelläni kehittäjää tuen, jos tuote on oikeasti hyvä. App Storen avulla se on tehty erittäin helpoksi. Myös iTunes on yllättänyt käytännöllisyydellään. Nyt sen todella huomaa kuinka helppoa sieltä on puhelimeen tavaraa ladata eivätkä esimerkiksi albumit kauppaan verrattuna paljon maksa. Tulevaisuudessa varmaan tulenkin käyttämään iTunes sovellusta myös maksullisen sisällön hankkimiseen.

iPhone on lisäksi täysin muuttanut käsitykseni mobiilipelaamisesta. Nyt todella ymmärrän kuinka iPhone ja muut älypuhelimet voivat oikeasti olla uhka Nintendon ja Sonyn kovasti kilpailulle käsikonsolimarkkinoille. iPhonelle julkaistut pelit ovat todella halpoja, mutta kuitenkin erittäin laadukkaita. Paljon en ole peleihin ehtinyt vielä tutustumaan, mutta tästä varmasti tulen jotain jatkossa erillisenä kirjoituksena kirjoittamaan.

iPhonen myötä kiinnostus siirtyä Windows maailmasta Macin maailmaan on varsin suuri. Se kuitenkin varmasti antaa odottaa vielä hetken itseään, koska nykyinen Windows PC on vajaa vuoden vanha. Sen sijaan iPad tapletti voisi hyvinkin olla seuraava askel teknologian saralla myös minun olohuoneessani. Kannettava kuin olisi turhan massiivinen ja iPhonen pieni näyttö voisi toki television ääressä tapahtuvaan surfailuun ja ylipäätään internetin selaamiseen olla hieman isompi. Jään mielenkiinnolla odottamaan todennäköisesti ensivuonna tapahtuvaa iPad3:n julkaisua.

torstai 8. joulukuuta 2011

Uncharted 3: Drake’s Deception


Vuonna 2006 E3-messuilla pelimaailma kohahti, kun Naughty Dog esitteli Uncharted sarjan ensimmäisen osan. Kyseinen kehittäjä on tehnyt vakuuttavaa jälkeä jo aikaisemmilla konsolisukupolvilla ja pelistudion ensimmäinen projekti PlayStation 3:lle oli jo esittelyssään menestys. Niin hahmot, Indiana Jones –tyylinen tarina, kuin aivan uskomaton visuaalinen anti siivittivät Unchartedin pelimaailman ehdottomaan kärkijoukkoon. Oli sanomattakin selvää, että jatko-osia tullaan tekemään ja vuonna 2009 julkaistu Uncharted 2: Among Thieves olikin kaikin puolin hiotumpi tuotos kuin edeltäjänsä. Peli keräsi paljon arvostusta ja se sai useita Vuoden paras peli –titteleitä. Itse olen pitänyt sarjan molemmista osista ja varsinkin toisesta osasta hiotumman pelimekaniikan ja vauhdikkaiden kohtausten parissa. Tämä sai miettimään Uncharted 3: Drake’s Deceptionin julkaisun yhteydessä, että kuinka Naughty Dog voisi vielä parantaa?


Uuteen muottiin


Sarjan kolmas osa jatkaa tarinaa muutama vuosi toisen osan jälkeen. Kuinkas ollakaan jälleen seurataan 1500-luvulla toimineen laivakaappari Sir Francis Draken jalanjälkiä ja Drake päätyykin etsimään kadonnutta kaupunkia ystävä ja oppi-isä Victor ”Sully” Sullivanin kanssa. Heidän välisiä taustojakin valotetaan pelin alussa kohtauksella, jossa palataan Draken lapsuuteen. Jo tuolloin hän oli jo kiinnostunut esi-isänsä tutkimusmatkoista ja selvyyttä saadaan myös siihen kuinka Sully ja Drake oikein lopulta tutustuivat toisiinsa. Peli keskittyykin olemaan tunteellisempi ja syvällisempi edellisiin osiin verrattuna. Tarina etenee tarkkaan harkitussa muotissa vaihdellen rauhallisista tutkimus ja kiipeilyhetkistä kiivaaseen tulitaisteluun. Vastapuolella salaisen seuran pahikset, jonka johdossa näyttää olevan Sullyn entinen ystävä Katherine Marlowe. Pelin rauhallisia vaiheita ovat myös aiemmista osista tutut pulmat, joita täytyy ratkaista juonen etenemiseksi. Tässä auttaa Draken muistikirja ja ympäristön tutkiminen, joiden yhdistelyllä pulmat saa helpostikin ratkaistua. Kauaa ei tarvitse pähkäillä ongelman kanssa kun peli jo antaakin vihjeitä oikeaan suuntaan. Tasapainottelu eri tilanteiden välillä on varsin onnistunut ja edellisosien pitkistä tulitaisteluista siirrytään nyt entistä nopeammin taas rauhalliseen vaiheeseen. Mukana on tietysti myös pitkiä kiipeilyosuuksia mitä hurjemmissa ympäristöissä.



Varovaista kiipeilyä pätsin yllä.


Pelimekaniikasta sarjan edellisiä osia pelanneet löytävät kaikki vanhat tutut elementit hieman hiottuina ja kenties yhden askeleen pidemmälle vietyinä. Ainakin itsestä tuntui siltä, että kiipeillessä oli aiempaa selkeämpää mihin voi mennä. Tosin muutamilta äkkikuolemilta Draken päästäessä irti tai hypätessä aivan väärään suuntaan ei edelleenkään vältytty. Edellisosien tutut asiat onkin laitettu uuteen muottiin, lisätty uudet tapahtumapaikat, sekoitettu ja ravistettu, jonka tuloksena nähdään jälleen hieman hiotumpi Uncharted.


Peli vai elokuva?


Kuten edellisien osien kanssa, pelin visuaalinen anti on todella upeaa. Jo pelkästään tuttu tunnusmusiikki saa selkäkarvat nousemaan pystyyn ja muistelemaan niitä tunteita, joita edellisissä osissa tuli koettua. Musiikki on muutenkin miellyttävää eikä sitä varsinaisesti edes huomannut pelin edetessä, joten ainakaan ärsyttävää musiikkia peliin ei ole tehty. Grafiikka puolestaan ottaa varmastikin kaiken irti mitä nykykonsoleista saadaan. Vesi, aavikko, metsä, rauniot… kaikki näyttää loppuun asti hiotulta ja tasaisin väliajoin juonta kuljetetaan eteenpäin pienillä välinäytöksillä, joissa hahmojen animointi pääsee oikeuksiinsa. Tällöin ei voi muuta kuin laittaa ohjain hetkeksi sivuun ja keskittyä ihastelemaan kaikkea sitä kauneutta ja upeaa visualisointia mitä Naughty Dog eteen tarjoaa.




Aavikko on todella karu ja vaikuttava! 


Tietyissä tilanteissa tuttuun tapaan Drake menettää otteensa muurin murtuessa, mutta sankari onnistuukin nappaamaan kiinni alempana olevasta kielekkeestä. Näitä kohtia tulee jopa hieman liikaa, kun taas joutuu hyppimään toista reittiä samaan kohtaan, jossa juuri oli. Eikä vain sen takia, että pelaaja olisi tehnyt virheen, vaan koska tekijät haluavat niin. Päähahmon kunto onkin arvoitus. Vaikka peli tietyllä tasolla tuntuu kiinnostavalta juuri siksi, että osittain se voisi olla varsin realistinen maailmaltaan ja tarinaltaan. Kuitenkin yli-inhimilliset voimat, jolla Drake kestää kolhuja sekä pudotuksia kerta toisensa jälkeen latistaa hieman tunnelmaa. Eikä välillä suorastaan tankin tavoin jyräävät supersotilaat auta sitä nostamaan. Heihin kun joutuu kuluttamaan kokonaisia ammusvarastoja, ellei satu olemaan jotain räjähtävää mukana. Pimeässä huoneessa pelatessa elokuvamaiseen tyyliin etenevä tarina tuo hetkittäin mieleen varsin vahvasti elokuvateatterin. Katsonko elokuvaa vai pelaanko sitä? Toiminta on hetkittäin niin suoraviivaista, että peli rankaisee heti, jos pelaaja alkaa sooloilemaan. Aivan kuin elokuvissa ehtisi kuvitella mitä seuraavaksi tapahtuu ja kun näin ei tapahdukaan, havahtuu taas seuraamaan todellisuudessa näyteltyä kuvaa. Tiettyä linjaa pitkin on edettävä, jos haluaa pelin etenevän. Onneksi suoraviivaisten hyppelykohtausten väliin on laitettu toiminnallisia kohtauksia, jossa tulitaisteluita käydään tuttuun kissa ja hiirileikki tyyliin laatikoiden ja konttien takana. Varsinkin vaikeimmalla tasolla peli antaa jo haastetta, jolloin joutuu keksimään sen oikean keinon, tavan tai reitin kukistaa edessä oleva vihollislauma.



Kovia kokenut sankari. 


Mitä vielä?


Nykyään keskustellaan kovasti pelien pituuksista. Muutaman tunnin mittainen seikkailu ei ole enää riittävä vaan pelattavaa tulisi olla useammaksi kymmeneksi tunniksi. Toisaalta taas liikkaakaan peli ei saa kestää tai siihen kyllästyy ennekuin ehtii lopputekstit saavuttamaan. Mielestäni Uncharted sarjan pelit ovat olleet juuri sopivan mittaisia noin 10 tunnin pelikokemuksillaan. Vaikka jotain kohtauksia olisikin voinut tarinallisesti ehkä jättää kertomatta, on niiden mukana olo toiminnan ja tekemisen kannalta hyvä asia. Juonikaan ei varsinaisesti jää junnaamaan paikallaan, vaan kokoajan edetään sulavasti pisteestä toiseen uusien vihjeiden perässä. Ainoastaan ihmettelen miksi taas ”pahikset” sattuvat juuri seuraamaan kun ystävämme löytävät tietyn esineen, jolla pääsee eteenpäin. Toisaalta taas loppupuolella he ovat edelle, edenneet jo syvälle tarinassa, mutta jotenkin kaikki ansat ja pulmat joudutaan ratkaisemaan ”uudelleen” vaikka salaseura on oletettavasti samasta paikasta jonkin aikaa sitten mennyt. Tarina on isolta osalta ennalta arvattavissa lyhyellä aikajanalla, mutta se minne seikkailu lopulta vie ja mitä kautta yllättää pelaajan kerta toisensa jälkeen. Aavikolla harhaillessa tai myrskyisellä valtameriristeilijällä seikkaillessa vesimassojen tullessa rymisten kohti todella kiittää siitä, että on ohjain kädessä eikä oikeasti mukana tarinassa.

Mukana on myös moninpeli, jota on kehuttu. Sitä en kuitenkaan jaksanut kokeilla muuta kuin parin Trophy -palkinnon saamisen verran, jotta sai hankittua ensimmäistä kertaa Uncharted sarjan aikana Platinum Trophyn. Se ainakin itselleni kertoo omaa kieltään pelin laadusta. Moninpeli taitaa nykyään vain kuulua pakonomaisena lisänä peleihin. Unchartedissa se ei näytä olevan pois yksinpelistä, joka on sarjan kantava voima ollut alusta alkaen ja toivottavasti se sellaisena myös pysyy. Pienistä uskottavuuden puutteista, äkkikuolemista ja todella harvoista kauneusvirheistä huolimatta Drake’s Deception on paikkansa ansainnut sarjan kolmantena pelinä ja se onnistuu hienosti vastaamaan niihin odotuksiin, mitä peliltä on totuttu odottamaan. Mukana on myös aiemmista peleistä tuttu lokalisointi myös kotimaisella kielellä, joka on varsin tervetullutta Englanti painotteisella isojen pelien saralla. Vita konsolille on jo tulossa sarjan seuraava tuotos, mutta siltä tuskin odotetaan juurikaan mitään uutta Drake’s Deception osaan verrattuna. Panokset seuraavan ison Uncharted julkaisun kohdalla ovat varmasti jo tähtitieteelliset. Mitä tulevaisuus enää voi tuoda tullessaan? Nyt voi jo havaita Draken silmäripsen värähdyksen ja haavoittuneen hahmon ontuvat liikkeet, joten onneksi ei ole minun tehtävä pelaajana keksiä kuinka seuraavasta osasta saisi vielä hieman paremman. Mielestäni Uncharted 3: Drake’s Deception on sarjan paras peli siitäkin huolimatta, että Uncharted 2 oli jo mestarillinen suoritus.


perjantai 2. joulukuuta 2011

Xenoblade Chronicles



Xenoblade Chronicles oli itselleni yllätys. Japanilaiset roolipelit ovat omalla kohdallani keskittyneet täysin Final Fantasy sarjan ympärille. Muita kyseisen genren pelejä ei ole tullut pelattua ennen Xenobladea. Kyseinen peli keräsi kovasti kehuja julkaisunsa jälkeen. Etenkin koska se oli Wii alustalle. Kiinnostuin kovasti pelistä ja hankinkin sen piakkoin julkaisun jälkeen.

Peli todellakin yllätti ja erittäin positiivisesti. Hahmot ovat mukaansa tempaavia ja juonta jaksaa seurata suurella mielenkiinnolla. Tarinaa viedään tasaiseen tahtiin eteenpäin välipätkillä ja yllättäviä käänteitä tulee jatkuvasti. Päähahmo Shulk ja hänen ainoa aseensa, Monado miekka on pelin yksi kantavista voimista niin taistelussa kuin tarinassa. Miekan kohtaloon on sinetöity jo vuosia kestänyt eri rotujen välinen sota. Taistelusysteemi on reaaliaikaista vuoropohjaista taistelua, jossa myös Monado näyttelee isoa osaa. Kyvyt hahmoilla kehittyvät pelin edetessä ja myös Monado saa uusia kykyjä. Kuten mahdollisuus ennustaa vihollisten tulevia hyökkäyksiä antaen pelaajalle aikaa reagoida näihin tuleviin iskuihin. Yksi pelin ärsyttävimpiä asioita piilee juuri tässä kyvyssä. Kun hahmojen tasot kasvavat, niin myös aikaisempien vihollisten kanssa käydyt taistelut luonnollisesti helpottuvat. Ei olisi siis tarpeen enää katsella tulevia iskuja etukäteen. Näiden, kuten myös vaativien vihollisten kanssa kesken kiivaan taistelun pieni välianimaatio tulevasta tapahtumasta on todella ärsyttävää. Olet valmistautunut tekemään jotain ja se keskeytyy. Pahimmassa tapauksessa kyky tehdä asia on käytetty, mutta ilman vaikutusta. Onneksi normaalien vihollisten kanssa harvemmin ennalta nähtäviä iskuja esiintyy. Toisaalta Shulkin ei ole pakko olla taistelussa mukana, mutta vaativimpien vihollisten kanssa on jopa elintärkeää nähdä tulevia iskuja ennakkoon. Tämä johtaa siihen, että lopulta haluaa pelata vain tietyllä kokoonpanolla.

Taistelusysteemi on uudenlainen, mutta helposti opittavissa. Hahmot tekevät jatkuvasti perushyökkäyksiä ja erikoiskykyjen käyttäminen on pelaajan tehtävä. Satunnaisella rämpyttelyllä pääsee varmaan pitkällekin, mutta pelaajan on syytä opetella oikeasti mitä mikäkin taito tekee ja mistä kohtaan. Esimerkiksi Black Slash nimensä mukaan kannattaa tehdä vihollisen takaata sen maksimaalisen tehon esiin saamiseksi.

Pelattavia hahmoja on useita ja jokainen hahmo tuo erilaisen lähestymistavan taisteluihin. Kokemusta kertyy luonnollisesti taisteluista ja kykypisteillä voidaan parannella taistelussa käytettäviä kykyjä. Myös varusteet ja niiden tuomat edut ovat mukana, kuten myös varusteita parantelevat kristallit. Paitsi taisteluista, niin kokemusta saa myös uusien alueiden löytämisestä ja sivutehtävistä. Sivutehtävät pelissä ovatkin kokonaan oma maailmansa sillä niitä on satoja. Alussa sivutehtävien tekeminen ja niiden omien pienten tarinoiden seuraaminen on erittäin miellyttävää puuhaa, mutta jossain vaiheessa alkaa turhautua osittain samalla kaavalla eteneviin sivutehtäviin. Tehtävät onkin jaoteltu eri tavoilla. Joistain saa vain rahaa palkkioksi, kun taas toisista saa kokemuspisteitä ja/tai erilaisia esineitä. Loppupuolella huomasin haluavani vain pelin päätökseen ja sivutehtävistä jäivät nopeasti rahapalkalliset tehtävät tekemättä. Rahaa tulee pelissä sen verran paljon, ettei siitä ikinä ole ollut pulaa. Peli on jo itsessään valtavan laaja. Tutkittavat alueet ovat massiivisia ja tarinakaan ei ole lyhyydellä pilattu. Alun tarkan tutkimisen sekä lopussakin alueiden kartoittamisen jälkeen peli vei lähes 98 tuntia. Helposti saisi kulumaan yli 100 tuntia, jos jaksaa koluta pelissä jokaisen kolon. Iso osa varsinkin loppupuolen sivutehtävistä jäi tekemättä sekä vaativimpien vihollisten kukistamista varten tarvittavaa tasojen kehitystä en jaksanut alkaa edes harkita.

Tekemistä pelissä onkin enemmän kuin tarpeeksi. Jos pelaajaa haluaa, niin pelkän tarinankin seuraaminen onnistuu. Tämä saattaa tosin kostautua jossain vaiheessa välipomon liialliseen mahtiin. Tällöin joutuu palamaan kehittämään hahmojaan. Pelaamista ei kuitenkaan ole tehty millään tavalla liian ärsyttäväksi, vaan pieniäkin asioita on mietitty. Riippumatta siitä ketkä pelaajalla on kulloinkin ryhmässä taistelemassa, myös muut hahmot keräävät kokemusta. Näin kaikki hahmot kehittyvät suunnilleen samassa tahdissa eikä aikaa tarvitse käyttää hahmojen kehittämiseen vaihtamalla ryhmiä. Tälläkin tosin on olemassa oma tarkoituksensa. Pelaajan hahmot ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään sekä maailman ihmisten kanssa. Pelaajan tekemät sivutehtävät ja käydyt keskustelut vaikuttavat kunkin tahon väliseen onnellisuus asteeseen ja tiettyjä asioita voi tehdä vain tietyllä onnellisuustasolla tiettyjen henkilöiden välillä. Myös kaupungeissa sivutehtäviä putkahtelee esiin siinä tahdissa missä kaupunkilaisten onnellisuus ja luottamus pelaajaan kasvaa. Onnellisuus lisääntyy vain niillä hahmoilla ketkä kulloinkin on ryhmässä, joten ryhmien ja johtajan paikkaa kannattaa vaihdella. Myös sivutehtävien tekeminen massiivisilla alueilla on tehty helpoksi eräänlaisten maamerkkien avulla, jotka näkyvät karttapohjassa. Alkukaupunkiin voidaan helposti palata karttapohjan maamerkkejä apuna käyttäen, vaikka olisitkin jo useankymmenen pelitunnin päässä jossain päin valtavan jättiläisen vartaloa

Xenoblade Chronicles on myös todella nätin näköinen peli. Wii alustana tuo varmasti rajoitteita visualisuuteen, mutta massiivisena pelinä, ja varsinkin Wii pelinä koneesta saadaan upeaa grafiikkaa esiin. Ajoittain taisteluissa kuitenkin tehojen vähyys näkyy ja nytkähtelevä ruudunpäivitys näkyy. Hienona yksityiskohtana välianimaatioissa näkyvät kulloinkin hahmoilla olevat varusteet. Minimaalisista puutteista huolimatta Xenoblade Chronicles onkin yksi kaikkien aikojen parhaista japanilaisenroolipelaamisen tuotoksista ja parhaista peleistä yleensä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaikille roolipelaamisesta kiinnostuneille.



Muut kuvat: http://www.nintendo.co.uk/NOE/en_GB/games/wii/xenoblade_chronicles_32583.html