keskiviikko 25. tammikuuta 2017

The Legend of Zelda: Tri Force Heroes (3DS)


Tri Force Heroes julkaistiin jo 2015 ja taisin sen varsin pian hankkia Zelda-kuumetta lievittämään. Varsin nopeasti kävi ilmi, että peli vain lähinnä käyttää Zelda-sarjan nimeä, ja sarjasta tuttuja esineitä. Itse tarina on varsin hämmentävä yksinkertaisuudessaan. Muotitietoinen prinsessa on joutunut kirjouksen kohteeksi ja hänen asunta on kammottava. Pelaajan tehtäväksi jääkin kukistaa kirouksen langettanut velho ja vapauttaa kuningasperhe tästä kammottavasta kirouksesta.

Zeldan tyyliin voisi luulla, että edessä on seikkailuja, maailman tutkimista ja luolastojen selvittämistä. Peli kuitenkin perustuu yhteistyöhän ja on suunniteltu pelattavaksi moninpelinä ja se näkyy kenttäsuunnittelussa. Tapahtumapaikkana toimii kaupunki, josta löytyy pieniä sivutehtäviä sekä räätäli, joka pystyy pelin edetessä saaduista materiaaleista tekemään uusia asuja. Vihreä haltijapuku ei siis ole kovin pitkään tärkeä, vaan mieluummin tehtävä tehdään isomman bumerangin-, liukkauden estävän- tai jättipommin mukanaan tuovan asun voimin.

Peli on pelattavissa toki yksinään, mutta mukaan lyöttäytyy kaksi mannekiinia, joita pelaaja voi yksi kerrallaan ohjata. Jos useampi pelaaja on mukana, niin jokainen ohjaa silloin omaa hahmoaan. Aina on siis kolme hahmoa mukana. Pelaaja voi vaihtaa hahmojen välillä sormen painalluksella, ja ohjata näin ollen aina yhtä hahmoa kerrallaan. Mannekiineja voi kannella ja tehdä kolmen hahmon toteemin. Idea kaikessa on se, että yleensä kentän alussa jokaiselle hahmolle valitaan tietty erikoiskyky. Eli esimerkiksi yhdellä on pommi, toisella jousipyssy ja kolmannella tulihanska. Näitä yhdistelemällä jousella voi ampua kolmen hahmon korkeudella, jos jousiampuja on ylimpänä. Pulman ratkontaa ja oikeanlaisten varusteiden hyödyntämistä peli tarjoaakin käytännössä loppuun asti.

Varinaista tutkimista ei ole. Valitaan vain maailma ja kenttä, johon lähdetään. Alussa on nähtävissä mitä varusteita kentässä on tarjolla ja mitä sen lopussa olevasta arkusta voi paljastua materiaalina. Ensimmäisen läpäisyn jälkeen samaan kenttään aukeaa haastetehtäviä, joista saa eri materiaaleja lopussa. Raha ja materiaalit ovatkin kenttien läpäisyn ohella avaimet kohti löyhän tarinan viemistä huipennukseensa. Oikeanlainen asu oikeassa paikassa voikin olla todella ratkaisevassa asemalla kentän läpäisyn kannata, joten uusia asuja kannattaa aina välillä käydä ostamassa.

Sanoin aikaisemmin, että peli tuli hankittua jo aikaa sitten. Se jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi unholaan. Peli oli pettymys ja alkuinto lopahti nopeasti. En antanut pelille sen ansaitsemaa mahdollisuutta. Palasin ennen joulua 2016 pelin pariin ja otin sen aamuisia bussimatkoja piristämään. Yhden kentän läpäisy oli sopivaa tekemistä puolentunnin bussimatkalle ja kun peliä alkoi ajatella jonain muuna, kuin Zeldana, niin sen syövereistä paljastui varsin mielenkiintoinen ja toimiva konsepti. Peli sopi täydellisesti pieninä pyrähdyksinä pelattavaksi, koska suurta tarinankaarta ei tarvinnut muistella.

Internetin yli pelaaminen onnistuu myös, mutta peliseuraa on enää nykyään hankala löytää. Paikallisesti lataustoimintoa hyödyntäen peli voisikin olla erittäin viihtyisä, kun kaverit ovat vieressä ja pulmat ovat näin helpomman kommunikaation avulla ratkaistavissa nopeasti. Yksinkin pärjäsi toki hienosti, mutta välillä tuli tilanteita, jolloin hahmon vaihtamisen sijaan olisi paljon helpompaa, että kaveri vain olisi vieressä valmiina.


The Legend of Zelda: Tri Force Heroes onkin mainio peli, jos sitä ei ajattele The Legend of Zeldana.





torstai 29. joulukuuta 2016

Super Mario Run (iOS)


Nintendo on vihdoin ja viimein loikannut Super Mario Run -pelin myötä mobiilialustojen suunnattomalle leikkikentälle. Pokemon Go toki on ollut menestys, mutta Nintendo ei ole juurikaan ollut osallisena siinä. Super Mario Run on kuitenkin Nintendon oma tuote, maailman tunnetuimman pelihahmon ensi tuleminen mobiiliin.

Isoin yllätys Super Mario Runissa on varmsti se, että kyseessä ei ole ns. free to play peli. Pelin voi ladata ilmaiseksi ja pelata demomaisesti kolme ensimmäistä tasoa. Sen jälkeen vaaditaan 10 euron panostus, jos seuraavaan maailmaan haluaa edetä. Moni voi ajatella, että kyseessä on iso hinta ja pelaamista on mukamas vähän. Kenttiä kuitenkin riittää mukavasti ja haaste pelissä onkin värillisten kolikoiden keräämisessä. On totta, että pelin juoksee läpi hetkessä, mutta haluatko oikeasti pelata tällaista peliä vain juoksaksesi sen läpi, etkä tehdä sen tarjoamia haastavampia osuuksia?

Mario juoksee jatkuvasti eteenpäin, joka on koko pelimekaaniikan juju. Saadaksesi vaikeimmat harmaat kolikot yhden juoksun aikana, on keksittävä oikeasti mielenkiintoisia tapoja hyödyntää Marion jatkuvaa liikettä. Toisinaan kolikon saaminen tietystä paikasta vaatii todellista pohdintaa, ja muutamassa kohdassa joutui jopa turvautumaan Youtuben apuun, koska en vain keksinyt kuinka ihmeessä kolikon oikein saa haettua.

Perus maailmojen ja niiden kenttien lisäksi pelistä löytyy myös Toad race -tila, jossa kisataan toisten pelaajien suorituksia vastaan. Voittaja kerää hurraavat Toad-hahmot omaan maailmaansa, ja niiden määrä nostaa kaupungin tasoa. Oudosti toteutettu ratkaisu pienen kaupunkin rakentamiseen, joka ei mielestäni sovi peliin lainkaan. Niinpä rakentelu ja kisaaminen onkin jäänyt alkukokeilun jälkeen omaan arvoonsa ja keskityin vain pelaamaan kenttiä uudelleen aina vain haastavampien kolikoiden tavoittamiseksi.

Lopulta kaikki kolikot oli jokaisesta kentästä saatu kerättyä ja innostus loppui oikeastaan heti. Peli olikin oikein mainio viihdepläjäys putkimiehen ensikosketuksena mobiilimaailmaan ja odotan Nintendon tulevia tekeleitä innolla. Onkin hieno nähdä, että joku uskaltaa vielä tehdä muutakin pelattavaa mobiiliin, kuin jatkuvasti koukussa pitäviä F2P-malleja. Antaa Marion elää oman aikansa ja sen jälkeen seuraava tuote kehiin kiitos.






torstai 8. joulukuuta 2016

Suomen pelimuseo avautuu Tampereelle tammikuussa



Osittain joukkorahoitettu pelimuseohanke on muuttunut todeksi. Viimeviikon perjantaina järjestettiin joukkorahoitukseen osallistuneille mahdollisuus päästä katsomaan, miltä se museo oikeastaan näyttää. Museo on osa Tampereen Museokeskus Vapriikin näyttelyitä ja sijaitsee heti Vapriikin sisääntulon yläpuolella toisessa kerroksessa.

Pelimuseo on historiallinen ja opettavainen matka pelin nykyhetken ja lähitulevaisuuden suomalaisista pelimenestyjistä, 90- ja 80-luvun kotikoneiden vallankumouksen kautta tukkimiesten kämpillä harjoitettuun lauta ja korttipelaamisen kulttuurin kehittymiseen. Pelit ja koko näyttely keskittyy nimenomaan suomalaiseen pelikulttuuriin ja sen kehittymiseen. mutta joukkoon mahtuu myös ilmiöitä maailmalta.

Itse kiersin museon ”väärässä” järjestyksessä ruuhkien helpottamiseksi ja aloitin menneisyydestä. Alku olikin mielenkiintoista koettavaa, kun vastaan tuli ensimmäiseksi suomen sisällissodasta vuonna 1918 julkaistu peli. Entä oletko kuullut jo 100 vuotta sitten kehitetystä sähköllä toimivasta peli-innovaatiosta? Electra-peli kertoi jo tuohon aikaan valoilla kysymyksen ja vastauksen oikeellisuuden. Useissa näyttelykappaleissa on lisäksi nauhoite, jossa pelin tekijät ja asiantuntijat kertovat pelistä, sen synnystä tai aikakaudesta pelien näkökulmasta. Asioihin voi tutustua kuuntelemalla nauhoitteen samalla, kun ihastelee ikivanhaa peliesinettä. Joukossa piilee usein myös pientä nippelitietoa, jota ei välttämättä ole aikaisemmin tiennyt. Tiesitkö että Speden Speleissä ollut nopeustesti oli oma versionsa huoltoasemien tuotteista? Normaalipelin nopeudesta poiketen Speden versio aloitti normaaliversion 50 arvon tienoilta. Museossa pääsee testaamaan tietysti myös oman nopeuden, onneksi kuitenkin normaalinopeudesta lähtien.

Museossa on panostettu paljon itse kokemisen periaatetta. Miltä tuntuu pelata vuosikymmeniä vanhaa peliä tai kulttimaineessa olevia teoksia? Lähes tulkoon kaikki ainakin elektronisilla laitteilla toimivat pelit ovat oikeasti kokeiltavissa ja pelattavissa. Jos kiinnostaa käydä testaamassa esimerkiksi kuinka vaikea se Uuno Turhapurosta tehty peli onkaan, niin museossa sekin onnistuu. Entä oman lapsuuden yksi muistetuimmista pelihahmoista, Hugon seikkailujen kokeminen oikeasti puhelimen välityksellä? Kyllä, museossa on puhelin ruudun alapuolella ja puhelimen näppäimistöllä ohjataan pelihahmoa, samalla tavalla kuin aikanaan televisiopelissä.

Yleisradion merkitys suomalaisessa pelikulttuurissa onkin ollut merkittävä ja se yllätti itseni todella. Monessa kohdassa seinillä komeilee tekstit yleisradiosta joko television tai radion kautta pelatuista peleistä. Pelit ovat olleet myös mainoksiksi todella suosittuja. Kuinka moni kolmekymppinen on unohtanut esimerkiksi Kotijäätelöautojen kyydissä jaetun Drop Mania -pelin? YLE:n toinen kotikaupunki Tampere onkin osuva paikka museon sijainniksi ja avain keskustan tuntumassa.

Museo on matka paitsi pelaamiseen myös eri aikakausien koteihin. Siihen aikaan, kun pelaaminen kotona teki tuloaan. Museossa onkin muutamia upeasti sisustettuja huoneita sekä kuvia muistona pelaamisen vallankumouksen alkamisesta. Pelikaupat sekä peliluolat olivat myös aikanaan paikkoja, jossa paitsi pelattiin ja kokeiltiin eri pelejä, niin tutustuttiin ihmisiin ja muihin pelaajiin. Löytyypä museosta siis pelikauppanäyttely sekä toimivat ja pelattavat kolikkopelit museon omassa pelihallissa. Nämä edustavat omaa lajiaan pelihistoriassa ja ovat upea lisä pelaamisen kulttuurin näyttömällä, joka nyt on saatu kattavasti taltioitua museoon. Vaikka se on ehkä pinta-alaltaan pienehkö, niin sisältöön on saatu mahtumaan upea määrä suomalaista pelikulttuuria ja historiaa vuosien varrelta. Itse olisin ehkä kaivannut suomalaista pelialan printtimediaa esille esimerkiksi Pelaaja-lehden ja Pelit-lehden muodossa. Kokonaisuutena paketti on kuitenkin upea ja vierailemisen arvoinen varmasti useampaan kertaan. Yhdellä kerralla tuskin ehtii tutustua tarpeeksi museon aarteisiin, joten uudelleenkäynti arvoa löytyy.

Museo aukeaa tammikuussa yleisölle, joten suosittelen erittäin lämpimästi piipahtamaan ensi vuonna Tampereella!

Lisätietoja: www.suomenpelimuseo.fi














lauantai 12. marraskuuta 2016

PlayStation VR



PSVR on ensimmäinen todellinen kosketukseni virtuaalitodellisuuden maailmaan. Aikaisemmin olen kokeillut vain Oculuksen varhaisimpia kehitysversiota, joten kovin paljon kosketuspintaa VR-maailmaan ei ole aikaisemmin ollut. Tekniikka kuitenkin kiinnostaa kovasti ja lievä innostus PSVR-laseja kohtaan on ollut jo pitkään läsnä. Ei siis malttanut odottaa, vaan heti lasien ilmestyessä täytyi omat saada kokeiltavaksi.

Ensimmäinen haaste VR-maailmaan siirtymisessä on laitteiston toimintavalmiuteen kytkeminen. PSVR:n mukana tulee iso kasa erilaista johtoa. Sonyn toimesta jopa numeroitu erikseen, joten ohjeista käy varsin hyvin selvästi, kuinka laite on tarkoitus kytkeä PS4 järjestelmään ja mikä johto kuuluu mihinkin kohtaan. Lopulta asennuksen loppuun saatuani pääsee vihdoin käyttämään itse laitetta.

PSVR on yllättävän miellyttävä päässä. Paino jakautuu hienosti päähän, eikä ole esimerkiksi täysin otsalla. Alkusäätämistä on kuitenkin paljon. PS Kameran avulla voidaan määrittää silmien etäisyys toisistaan, joka auttaa VR:n kuvan hahmottamisessa. PS järjestelmän sisäinen opas opastaa myös laitteen päähän laittamisessa niin TV-ruudulla, kuin itse lasienkin ruudulla. Eli vaikka laitettavaa ja säädettävää on jonkin verran, niin loppupeleissä laite on kuitenkin varsin toimiva kapistus ensimmäiseksi VR laitteeksi. Toki laseista lähtevä johto PS4:n ja lasien välissä olevaan pienehköön boxiin tuntuu olevan varsin usein tiellä. VR kokemuksen saattaminen langattomaksi onkin yksi iso tekijä, jonka voisin kuvitella olevan isomman läpimurron vaatimus. Toisaalta johto mahdollistaa tekniikan laseista siirtämisen toisaalle, jolloin ne ovat kevyemmät.

Itse lasien kuva on hieman rakeinen ja yllättävän epätarkka ainakin omiin silmiin. En toki sulje pois useamman vuoden vanhoja silmälaseja, jotka voivat vaikuttaa kuvan tarkkuuteen. Opetusohjelman aikana VR lasien paikkaa ja kuvan sain kuitenkin varsin helposti säädettyä sopivaksi, mutta tarkan kuvan ylläpitäminen pelaamisen aikana tuntuu olevan haastavaa. Kovin iso alue ei ole tarkka ja ympärillä oleva hieman utuinen alue on varmaan yksi syy lopulta minulle tulleisiin ongelmiin lasien käytössä. Koin nimittäin varsin voimakasta pahoinvointia laseja käytettäessä. Aina ongelmia ei ollut, mutta liikettä sisältävät pelit, jossa kamera, eli käytännössä minä liikun, mutta oikeasti istun pakallani tuo pahoinvointia ikävästi esiin. Kaikkein pahin oli Driveclub autopeli, jota ei kovin montaa kymmentä sekuntia pystynyt pelaamaan. Toisaalta taas Rush of Blood vuoristoratakauhuseikkailun demo meni suhteellisen kevyesti, vaikka olenkin liikkuvan vaunun kyydissä. Point and click -pelit puolestaan tuntuvat olevan sitä helpointa antia, koska itse olen paikallani ja hahmo liikkuu Move-kapuloilla osoitettuun paikkaan. Yllättävissä paikoissa kuitenkin saattaa esiintyä pahoinvointia, kuten Sonyn Playroomin tasoloikkapelissä, jossa hahmoa ohjataan Mario tyylisesti pitkin tasohyppelykenttää. Homma oli mukavaa, kunnes loppupuolella tulikin yllättäen liukumäkilasku kohti maalialuetta ja homma oli siinä. Järkyttävä olo, jossa oikeasti joutui pidättämään, ettei oksennus tulisi.

Pöhnäinen olo VR kokemusten jälkeen alkoi olla enemmän sääntö kuin poikkeus, joten isompien pelien hankkiminen demojen sijaan ei tuntunut kovin luontevalta. Vaikka PSVR on erittäin mielenkiintoinen tuote ja VR on toivottavasti tulevaisuutta, niin ensimmäisen aallon laitteet evät ole olleet kovinkaan miellyttäviä kokemuksia itselleni. Kenties tulevaisuudessa tekniikan ja laitteiden kehittyessä pääsen itsekin näistä nauttimaan, mutta nyt päädyin muutaman viikon käytön jälkeen myymään laitteen pois. Palataan VR:n pariin kenties PSVR2:n myötä.


Tämä kaikki tulee PSVR:n mukana.


lauantai 5. marraskuuta 2016

Tulevaisuus Helsingin Messukeskuksessa


Kyllä se on jälleen todettu. Aika kuultaa muistot. Onhan se tietysti myös mahdollista, että suomalainen messukulttuuri on jonkinlaisessa taantumassa talouden vanavedessä.

Omissa muistoissa on vielä muistaakseni GameWorld-nimellä kulkeneet pelimessut Helsingin kaapelitehtaalla. Noihin kokoonnuttiin kavereiden kanssa, jotka olivat tulleet tutuksi keskustelufoorumeilta tai chat-kanavilta. Pääsi näkemään bittiverhon takana olevia ihmisiä oikeasti ja testailemaan uutuuspelejä ja laitteita samalla. Lisäksi oli paljon kilpailuja, joista oikeasti pystyi pelaamalla voittamaankin uutuuslaitteita. Messut olivat hienoja kokemuksia nuorelle pojalle, joten jostain se sama pieni into vielä kumpuaa, kun vuotuiset Digiexpot ja nyt ensimmäistä kertaa nimellisesti ainakin eriytetty GameXpo starttasivat Helsingin Messukeskuksessa.

Perjantai on ehdottomasti paras messupäivä, kun ihmisiä ei ole vielä liikaa. Ehtii siis kokea jopa asioita, eikä aika mene jonottamiseen. Messut siis edelleen vetävät väkeä, mutta osittain tietysti siksi, että samaan aikaan on useita muita messuja menossa. Pientä taantumaa ainakin perjantain osalta oli havaittavissa tai jostain syystä messut tuntuivat aikaisempaa rauhallisimmilta.

Isoimpana edelleen samana aikaan pidettävä Skiexpo, joka paistaa heti silmään halliin astuessa. Se näkyy selvästi ja vaikka GameXpo on hieno nimenä, niin peliosastoja saa oikeasti etsiä. Aluksi näin talviurheilua osastoja ja eksyin kiertelemään toiselle puolelle Messukeskusta etsiessäni pelipuolta. Lopulta se löytyikin Ski- ja Digipuolen takaa ajettuna omaan nurkkaansa. Mikään ei siis käytännössä ollut muuttunut ja pelialueet olivat suhteellisen pieniä osastoja. Toisaalta eipä tarvitse kovin paljoa pyöriä, jotta tarjonta pelaamisen osalta on nähty.

Ns. tosipelaajalle messut eivät nykymuodossaan paljon tarjoa. Joitain uutuuspelejä pääsee toki ensimmäistä kertaa kokeilemaan ja vaihtelevia messutarjouksia laitteista ja peleistä metsästämään. Rahaa kannattaakin varata mukaan, vaikka korttimaksut onnistuvatkin lähes kaikkialla. Keskustelutilaisuudet, isolta tapahtumalavalta kilpapelaamisen seuraaminen ja kavereiden näkeminen ovat kuitenkin messujen parasta antia. Satunnaiselle perheelle digipuoli tosin tarjoaa kuitenkin ikkunan erilaiseen maailmaan. Erityisesti VR on tänä vuonna esillä ainakin Viven ja Sonyn PS VR:n muodossa. Niihin jonoa olikin jo perjantaina ja messut antavatkin pienen kurkistuksen siitä ikkunasta ja pääsyn näkemään miltä se tulevaisuus oikeastaan näyttää.

Vaikka minulle messut eivät lopulta enää nykyään kovin paljoa tarjonneet, niin kyllä siellä piipahtaminen tarjoaa aina edes sitä jotain. Harvemmin tavattavien tuttujen kanssa jutteleminen ja ihan vain pitkästä aikaa näkeminen tarjoaa sitä pientä yhteisön kaipuuta menneestä ajasta, jolloin yhteen kokoontuminen nimenomaan messuja varten oli se juttu.

Messut Helsingin Messukeskuksessa auki vielä lauantaina ja sunnuntaina:

lauantai 5.11. klo 9-19
sunnuntai 6.11. klo 10-17